21.-28.9.2002

21.-28.9.2002

tutii

KAHDEKSAN PÄIVÄÄ VARJUPAIKISSA
21-28.09.2002

Päivät koiratarhalla kuluvat hyvin samaan tapaan. Olen vakaasti päättänyt lenkittää tarhan jokaisen koiran.
Joka kerran kun vien lenkille koiran rakastun siihen. Aina juuri se haukku on ihanin ja persoonallisin ja kaunein ja lopulta en osaa kirjoittaa niiden luonteesta valokuvien taakse mitään tai nostaa ketään toisen yläpuolelle. Arimpien luottamuksen voittaminen tuntuu ihanalta. Riehakkaimpien rauhoittuminen silityksillä ja apaattisten ja alistuneiden saaminen leikkimään. Ihastun herttaiseen Daisyyn, arahkoon, mutta vilkkaaseen Titiin, jättiläismäiseen Justukseen ja lempeään Nalleen. Juoksen niityllä Nickyn kanssa, sen jalka on ollut pitkään kipeä, mutta nyt se on tervehtynyt
ja Nicky rakastaa juoksemista. Reenan kanssa kierimme maassa ja se saa kaluttavakseen ison puruluun. Tytön silmät painuvat nautinnollisesti kiinni, kun se järsii harvinaista herkkuaan. Milos kaivaa kuoppia ja löytää neuvostoarmeijan aikaisen kaasunaamarin jota retuuttaa ympäriinsä. Mintun ja Toffon kanssa kiipeämme kukkulalle tähystämään maisemia ja Sweetien kanssa haistelemaan tuulen tuomia viestejä. Kullan kanssa löydämme villiintyneen omenapuun ja kerään taskut täyteen omenoita Tenkalle. Dusty on rauhallinen herrasmies, Iivi komentaa toisia narttuja raivoisasti,Taikatyttö on oikea villikko ja Sabi rakastaa ihmisen läheisyyttä. Lady koittaa olla nimensä mukaisesti leidimäinen, mutta innostuu välillä touhuamaan. Gera tarrautuu tassuillaan tiukasti kiinni joka kerran, kun sen ohi kulkee. Jos en huomaa sitä, se ottaa punaisen ruokakupin suuhunsa ja katsoo niin anovasti silmiin ettei sitä voi ohittaa hellimättä. Guido saalistaa varjoja, Jaan on aluksi tosi ujo, mutta pian suorastaan riehakas kun saan kerran sen leikkimään. Airran kantaa lenkillä kaikkea mitä saa maasta irti, isoja puunkarahkoja, pulloja, kiviä, tiilenpalaa.
Tyty hyppii ja pomppii koko ajan pyörien ympärilläni. Aran Roosan kanssa nukumme ruohikossa ja levitän takkini suojaksemme, kun alkaa sataa vettä. Se ei tahtoisi enää millään palata takaisin tarhalle.

Taikapoika on oma ihana itsensä, se kiskoo hurjasti eteenpäin, mutta muistaa vähän väliä vilkaista taakseen pysynkö vauhdissa mukana. Se sai olla yhden yön kanssamme makuutiloissa, mutta nukkumisesta ei tullut yhtään mitään.
Taiksu oli niin innoissaan että repi peittoni riekaleiksi. Se halusi koko ajan pusutella, leikkiä ja näykkiä minua tukasta, sormista ja vaatteista. Sara on erikoinen, se on tosi kultainen, mutta jään pohtimaan mitä se oikein miettii, kun se katsoo minusta ohi, jonnekin kaukaisuuteen. Myöhemmin se selviää, kun Sara pääsee tarhalta karkuun. Se on monta päivää kateissa, mutta sitten tarhalle tulee soitto. Sara odottaa vanhan kotinsa edessä, Viru-hotellin vieressä, kuollutta isäntäänsä. Urhea tyttö on löytänyt tiensä kaupungin ulkopuolelta Tallinnan keskustaan, eikä voi ymmärtää missä rakas isäntä on nyt.

Kissajahti

Sunnuntai-iltana, oikeastaan on jo yö, kun lähdemme kissajahtiin Tallinnan keskustan pimeille kujille.
Autoon pakataan houkuttimeksi kissanruokaa ja ”ansalaatikot”. En tiedä yhtään mitä on tulossa, istun hiljaa autossa ja poltan hermostuneena tupakkaa. Liina kurvaa pakettiauton ränsistyneen näköisen kerrostalon takapihalle. Kaikki tarkkailevat ympärilleen hiljaisina ja pian tiellä juoksee kaksi laihaa kissaa kohti roskalaatikoita. Liina virittää ansat ja katselen kun ruoan tuoksun houkuttamina paikalle saapuu lisää likaisia, nälkäisiä ja sairaita reppanoita. Auton vierestä kuuluu rämähdys, kissat säntäävät pakoon, mutta yksi musta-valkoinen on jäänyt ansaan koittaessaan saada pienen palan syötävää. Sen silmät läikähtävät pimeässä keltaisina ja se repii ja riuhtoo häkkiä kauhuissaan, tajutessaan olevansa loukussa. Muut kissat eivät enää palaa ja ajamme seuraavaan paikkaan. Tämä toistuu muutaman tunnin aikana useaan kertaan. Kaikkein eniten loukkuun jäädessään pelkäävät pienet kissanpennut, jotka ovat ehkä syntyneet kadulla ja jo ihmisen lähellä olo ja haju saa ne aivan vauhkoksi. Yritän pysyä rauhallisena, mutta minun on mentävä
pakettiauton taakse itkemään. Vapisen ja oksennan, romahdan täysin, kun ajattelen mikä näitä kaikkia kissoja odottaa perillä. Luulen että ne vaistoavat sen itsekin. Ne laitetaan pieneen häkkiin vain odottamaan kuolemaa. Ne odottavat että joku pelastaisi ne, hakisi takaisin kotiin, mutta turhaan, kukaan ei välitä. Voi kulua viikko tai kaksi, voi olla että ne sairastuvat sillä aikaa, lopettavat syömästä tai joku saattaa jopa alkaa luottaa ihmiseen, kun sitä käydään hoitamassa,
mutta sitten tulee lääkäri ja lopettaa ne toisten odottaessa omaa vuoroaan vieressä. Toivon että jokainen kävisi joskus kissalassa. Siellä on punaisia, mustia, harmaita, pitkäkarvaisia, isoja, pieniä, terveitä ja sairaita kissoja. Jotkut ojentavat tassuaan ihmistä kohti ristikon välistä ja kehräävät ja maukuvat pyytäen luokseen. Jotkut kyhjöttävät hiljaa paikallaan silmät ja nenä liman tukkimina, keuhkot rahisten ja näyttävät siltä että enää kissojen yhdeksäs elämä pitää niitä vielä täällä armottomasti otteessaan.

Iltapalaksi torakoita

Kolmantena iltana töiden loputtua Evi lupaa tehdä ruokaa. Paistettua hapankaalia, perunoita ja tattarisuurimoita.
Ainoastaan perunat ovat tuttua suomalaista ruokaa, mutta ihastun erityisesti hapankaaliin. Pari koiraa on haettu taas ulkoa viettämään iltaa ja Liina etsii niille makupaloiksi makkarankantoja jääkaapista. Hetken on vaikea istua ruokapöydässä aloillaan ja ihoni nousee kananlihalle, kun torakat vilistävät pitkin seiniä, pöytää ja tuoleja. En ole ennen nähnyt torakoita ja mietin, että juuri noitahan vipelsi myös makuutilassa. Pöydälle on jäänyt päivällä puolityhjä maitomuki, jossa sätkii kärpänen. Autan sen pois maidosta ja Liina ja Evi katsovat silmät pyöreinä, ”mitähän toi nyt touhuaa”. Sanon, että halusin vain pelastaa sen kärpäsen, niin mä teen aina. Evi juo omasta mukistaan ja purskauttaa inhoten veden suustaan. Nyt on minun vuoroni ihmetellä, mutta Evi tokaisee: ”siellä oli torakka, tahdotko pelastaa senkin” ? Hihittelemme väsyneinä loppuillan kärpäsille ja torakoille…

Yöllä herään johonkin outoon ääneen ja jään kuuntelemaan. Evi, Liina ja koirat tuntuvat nukkuvan tyytyväisinä ja painan pääni takaisin tyynyyn. Olen nukahtamassa uudelleen kun ääni kuuluu taas, eikä sen jälkeen taukoa. Yläpuoleltamme kuuluu kirkunaa ja murinaa. Tuntuu että seinissä ja katossa rummuttavat tuhannet pienet jalat edestakaisin. Kaikkialla rapisee, kolisee ja kirkuminen nousee ja laskee. Uni on tiessään ja kiemurtelen patjallani niin että Lammi päättää lähteä vierestäni pois. Jossain vaiheessa olen nukahtanut ja Evi kysyy aamulla kuulinko kun rotat ja kissat tappelivat yöllä vintillä.

Tutii – sisukas pikku mummu

Tiistaina puoli kahdentoista aikaan yöllä tarhan autokuski Aare kantaa konttoriin, kaupungilta harhailemasta löytäneensä, pienen mustan tärisevän käärön. Keskeytän Lammin silittelyn ja otan käärön syliini. Se yskii taukoamatta ja tapittaa kaihin sumentamilla silmillään outoa ympäristöä. Kun lasken käärön lattialle hakeakseni sille ruokaa ja vettä, se haparoi muutamia askeleita ja kaatuu kuonolleen. Laitan sen sohvalle makaamaan ja kun palaan hetken kuluttua ruokakuppien kanssa se makaa samassa asennossa kyljellään hengittäen raskaasti. Käärö haistaa ruokaa ja sen pelkkä tuoksu aiheuttaa oksennusreaktion. Vesi sen sijaan kelpaa ahnaasti, mutta aiheuttaa tukehduttavia yskänkohtauksia. Saatuaan juotua pieni koira käpertyy sohvalle ja nukahtaa.

Aamulla ensimmäinen ajatus rävähtää tajuntaan: PIKKU MUMMU, onko se elossa. Olen täysin hereillä hetkessä ja matkalla konttoriin. Saalissa tutut koirat aloittavat haukkukonsertin, mutta tänä aamuna minun on pakko nähdä mummu, ennen niiden hyvän huomenen rapsutuksia. Mummu istuu sohvalla ja tunnistaessaan minut nousee huojuville jaloilleen. Koitan tarjota kaikenlaista ruokaa, mutta taas mummu vain yökkii. Syön itse suklaata ja tarjoan ohimennen sitäkin mummulle. Pieni kuono nousee ylös nuuhkimaan, NAM, herkkua… Mummu saa suklaasta sen verran energiaa että lähtee tassuttelemaan. Kannan sen ulos pissalle, mutta se pyrkii vain takaisin syliin. Sisällä on turvallisempaa ja pian konttorin matolla on iso märkä läikkä. Liina vain huiskaisee kättään; ”ei se mitään”, kun katson häntä kysyvästi. Teen päivän jo tavanomaisiksi tulleita askareita ja aina välillä käyn katsomassa miten pieni mummuni jaksaa.

Illalla on viikon toisen kissajahdin aika. Joku ihminen on ilmoittanut, että heidän porttikongissaan ja rapussa majailee kymmeniä kissoja. Yöt ovat jo kylmiä ja kissat hakeutuvat mahdollisimman lämpimään paikkaan. Silti hiljaa sisimmässäni toivon ettemme saisi yhtään kissaa kiinni tänä yönä. Yhtäkkiä alkaa sataa kaatamalla, tie on hetkessä niin tulvillaan vettä, ettei pakettiauto meinaa päästä puskemaan eteenpäin. Sade laantuu hetkeksi ja määrätietoisesti Liina käy taas virittämässä ansat, se on hänen työtään. Kaksi tai kolme kissaa saadaan kiinni, ennen kuin kaatosade taas romuttaa suunnitelmamme. Tänä yönä on turha enää jatkaa ja palaamme tarhalle. Olen loputtoman väsynyt ja tahdon vain painaa pääni Lammin viereen tyynylle. Kierrän käteni sen ympärille ja rakkaan koiran lähellä olo lohduttaa. Sade jatkaa hakkaamistaan ikkunaan, ulkopuolella joku koira ulvoo ikäväänsä märkänä ja kylmissään.

Rekkurescuen tytöt saapuvat tarhalle torstaina ja pyydän päästä heidän mukanaan eläinlääkärille. Olen päättänyt etten kiusaa mummua enempää, jos lääkäri ei anna toivoa koiranarvoisesta elämästä. Sydän kylmänä ja välillä itkua nieleskellen odotan tuomiota lääkärin tutkiessa koiraa. Joudunko saattamaan sen ikiuneen parin päivän ystävyyden jälkeen. Lääkäri kuitenkin toteaa, että jos haluan, voimme yrittää, mutta mummu olisi tuotava röntgenkuvaukseen parin päivän kuluttua uudelleen. Aika löytyy sunnuntaille, mutta minun täytyy lähteä jo lauantaina Suomeen. Outa ja Sanna muistavat, että Pukkilan sisarukset ovat tulossa tarhalle sunnuntaina ja yhden puhelinsoiton jälkeen he lupaavat käyttää mummun lääkärissä. Suurkiitos avusta! Olette kultaisia!

Evi ristii pikkumummun Tutii:ksi ja Ave lupaa ottaa sen röntgenkuvauksen jälkeen kotiinsa hoitoon, siksi aikaa että rokotukset tulevat voimaan. Tutiille aloitetaan sydänlääkitys ja se oppii nopeasti ”feikkaamaan”. Jos lasken sen hetkeksikin pois sylistäni alkaa hillitön yskiminen ja kun se pääsee takaisin kainaloon tapahtuu ällistyttävä ihmeparaneminen.

Koirajahtia

Illalla lähdemme Liinan kanssa kaksin syömään. Liinan pää kääntyy tarkkailemaan tien viertä ja kun seuraan katsetta näen mustan koiran juoksevan välillä tiellä ja välillä jalkakäytävää pitkin. Liina pysäyttää auton ja jää odottamaan muutaman kymmenen metrin päässä tulevaa humalaista ihmisjoukkoa. Käydään kiivas sananvaihto venäjäksi ja ilmenee että koira on heidän. En tiedä mistä on kysymys, mutta ymmärrän että Liina kehottaa tiukasti ihmisiä pitämään koiran tästä lähtien hihnassa. Ajamme ehkä kaksi kilometriä eteenpäin kun tienpientareella näkyy taas koira. Liina pysäyttää auton ja nousemme varovasti ulos houkuttelemaan koiraa. Se on laiha ja pelokas. Yritämme tarjota sille ruokaa, mutta pari kertaa meitä vilkaistuaan se kiihdyttää juoksuaskeliaan ja katoaa pimeyteen. Kysyn Liinalta yrittääkö hän aina irtokoiran nähdessään, saada sen kiinni. Ja Liina vakuuttaa, että aina, jos vain on pienikin väli johon voi pysäyttää auton.

Yöllä joudun lähtemään vessaan. Ihmettelen miksi koirat metelöivät ja liikkuvat keskellä yötä saalissa. Napsautan valot päälle ja kokonainen rotta-armeija syöksyilee ympäriinsä. Niitä on pienten pentujen ruokakupeilla, aitausten päällä ja lattioilla ja ne ovat yhtä suuria kuin jotkut koiranpennuista. Joskus ne jopa hyökkäävät aikuistenkin koirien kimppuun. Rotat pakenevat koloihinsa ja lähden hakemaan kameraa. Takaisin päästessäni ne ovat kaikki jo palanneet takaisin koiria kiusaamaan ja syömään niiden ruokia.

Seuraavana aamuna tarhalle tuodaan koira, joka majailee paikallisen leipomon liepeillä ja pelottelee ohikulkevia ihmisiä. Katselen kun Raivo taluttaa sitä kärsivällisesti kohti uusien koirien aitausta. Koira kytketään koppiinsa ja Raivo silittää poikaa hellästi ja käy noutamassa sille vettä. Olen lähdössä Dustyn kanssa lenkille. Olemme kävelleet ehkä pari kilometriä, kun takaamme syöksyy tutunnäköinen koira. Vajaa puoli tuntia sitten tarhalle tuotu koira on repinyt kaulapantansa rikki ja selvittänyt tiensä vapauteen tarhan verkkoaidan yli. Koitan kutsua sitä luokseni, mutta koira jatkaa määrätietoisesti eteenpäin. Muutaman tunnin kuluttua tulee soitto leipomolta. Koira on palannut sinne ja näykkii ihmisiä. Lähdemme nukutuspistoolin kanssa jahtaamaan koiraa. Pitkään aikaan siitä ei näy vilaustakaan, mutta yhtäkkiä tajuan että kuusen alla oleva kiveksi luulemani möykky onkin etsimämme koira. Liina siirtyy rauhallisesti sitä kohti ja Evi lähtee kiertämään toiselta puolelta. Tiedän että koira lopetetaan, jos se saadaan kiinni. Se on karannut jo monta kertaa ja palannut aina näykkimään ihmisiä. En silti pysty toivomaan, että se jäisi kiinni ja sydämeni pamppailee kun musta koira alkaa harhauttelemaan naisia. Se ravaa ja syöksähtelee pelokkaana edestakaisin ja pääsee lopulta livahtamaan kahden kerrostalon välistä pakoon. Kerran vielä näemme siitä vilauksen ennen kuin sen onnistuu päästä piilopaikkaansa ja meidän ei auta kuin suunnata takaisin Varjupaikia kohti ilman sitä.

Varjupaik vuosina 1991-97

Matkalla Liina saa ajatuksen näyttää minulle missä koiratarha aloitti toimintansa. Rymistämme autolla kuoppaista, melkein heinien umpeen kasvamaa polkua paikkaan ”keskelle ei mitään”. Aluksi näen vain risuja, heiniä, roskia ja vanhan asfaltin kappaleita, mutta sitten edessäpäin näkyy jonkun hökkelin rauniot. Löydämme lahonneen kaivon ja kasan hiiltyneitä lautoja. Liina kertoo ettei paikan kukoistuksenkaan aikaan siellä ollut puhelinta, keittiötä tai ylipäätään mitään sisätiloja. Koirien ruoka valmistettiin talvipakkasillakin ulkona ja kaivo jäätyi välillä niin, ettei vettäkään ollut aina saatavilla. Neuvostovallan aikana paikalla oli ollut jonkinlainen sikala. Viimeisenä iltana makoilemme koirien kanssa patjoilla, katsomme Eestin TV:tä ja juttelemme. Evi sanoo; ”Katarina, jää tänne! Huomenna kun teidän naiset tulevat voimme antaa heille vaihtokaupaksi sinusta Tenka-hevosen”. Liina heittää eestiksi perään, että he voisivat antaa kaupan päälle myös vanhan polkupyörän. Menee aika halvalla, mutta jos pystyisin
jäämään en epäröisi hetkeäkään. Tiedän kuitenkin, että omat eläimeni odottavat minua kotiin. TV:ssä pyörähtää käyntiin sarja, jossa seikkailee Kalle Käsnä. Käsnä tarkoittaa suomeksi vanhaa pesusientä, vamppua. Liina ristii kanssamme leffailtaa viettävän koiravaarin Kalleksi.

Kissatyttö – Leida

Lauantai-aamuna olen levoton, herään seitsemän aikaan pyörimään ympäriinsä. Kannan Kallen ulos pissalle ja koitan houkutella Lammiakin mukaan, mutta se on päättänyt jäädä vielä nukkumaan. Ulkona minua tulee puskemaan viimeisillään tiineenä oleva harmaa kissatyttö, joka on oppinut pyytämään minulta joka aamu ruokaa. Seuraavana aamuna se tulisi turhaan naukumaan ja kehräämään, olisin jo Suomessa. En kestä ajatuksiani ja päätän koittaa saada sen kotihoitoon. Lainaan tarhan kuljetuslaatikkoa ja Evi käskee desinfioida sen ennen käyttöä, koska laatikkoon on kuollut aiemmin kissa. Kaadan desinfiointiainetta kuljetusboxiin ja alan tyhmänä pyyhkiä sitä paljain käsin. Aine syövyttää kämmenet rikki ja ruskea aine tarttuu haavoihin ja kynsinauhoihin lähtemättömästi pois, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä. Kun homma on suoritettu palaan ulos jahtaamaan kissaa. Huutelen ja houkuttelen ruualla, mutta sitä ei löydy mistään. Voisin repiä epätoivoissani hiuksia päästäni kun käyn puolen tunnin välein etsimässä sitä tuloksetta. Tähän asti se on ollut aina jossakin lähistöllä ja pinkaissut syömään välittömästi. Olemme lähdössä Liinan ja Evin kanssa hakemaan koirille lihaa ja sen jälkeen ovat tulossa meidän naiset hakemaan koiria. Jos en pian löydä kissaa, en luultavasti näe sitä enää koskaan. Olen hyppäämässä pakettiautoon, kun joku puskee yhtäkkiä jalkaani.
En tiedä mistä kissa ilmestyi, mutta nappaan sen kiinni välittämättä kynsistä, jotka se upottaa olkapäähäni  säikähtäessään. Juoksen sisälle ja työnnän sen valmiina odottavaan laatikkoon ja rynnistän takaisin autolle. Kissatytön nimeksi tulee Leida, joka tarkoittaa suomeksi löytää.

Ruoanhaku

Lähdemme ajamaan kuoppaista hiekkatietä kohti Viron maaseutua. Taaskaan en tiedä mitä perillä on luvassa,
mutta ajatukset askartelevat tällä kertaa vain siinä, miten voisin jäädä tänne. Ajamme ehkä tunnin, kun saavumme maatilalle. Navetassa on muutamia lehmiä, loput käyskentelevät ulkona hevosten kanssa. Olen asunut koko ikäni kaupungissa, en ole koskenut ennen lehmiin ja hevoseenkin ensimmäistä kertaa vasta muutama päivä sitten. Yksi hevonen tuo varsansa luokseni ja kumpikin alkaa nuolla käsiäni ja takkiani. Olen hätää kärsimässä ja kysyn Eviltä, aikovatko ne syödä mut? Evi vain nauraa paniikilleni. Kahden lehmän paloitellut ruhot pakataan pakettiauton perään. En ole haistanut koskaan mitään niin etovaa, kuin vastateurastettujen lehmien vielä kuuma veri. Vaikka pistän silmät kiinni näen mielessäni lehmän pään lattialla josta retkottaa kieli ulkona. Olen ollut kohta kuusi vuotta syömättä lihaa, eikä ainakaan tämän jälkeen tule ensimmäiseksi mieleen aloittaa syömäänkään, mutta koirat tarvitsevat ruokaa. Tarhan hevonen Tenka on tältä tilalta. Sen omistaja olisi myynyt sen ruoaksi koirille, mutta Liina tahtoi antaa sen elää.

Kotiinlähtö

Palaamme tarhalle, Merri-saksanpaimenkoiran omistaja on tullut hakemaan itse haukkuaan kotiin. Saamme Merrin kovassa kiireessä lähtövalmiiksi ja tytöt hyppäävät taksiin. Sitten saapuvatkin jo yhdistyksen naiset ja alan laittamaan Suomeen lähtijöille ulkoloishäätöjä. Käyn samalla itkien hyvästelemässä koiria. Lammin luokse palaan uudestaan ja uudestaan ja joka kerta joudun tukahduttamaan kyyneleeni sen turkkiin. Misakin on oppinut luulemaan että kuulun ”vakikalustoon” ja antaa viedä roskia sen takana olevaan jätesäiliöön ja suostuu ottamaan kädestäni ruokaa. Banzai ja Irka heiluttavat töpöjään jutellessani niille ja tiedän, että minun tulee ikävä myös tarhan viidettä vahtia Poissia, vaikka se sumeilematta hyökkäisi kimppuuni jos vain saisi siihen tilaisuuden.

En muista ketä ihmisiä tuli tarhalle sinä päivänä auttamaan koiria. En muista myöskään ketä koiria lähti kanssamme kotiin Suomeen. Olen jotenkin aivan tyhjä. Tuntuu kuin hylkäisin kerralla kymmeniä lapsiani. Tiedän että osa niistä koirista joihin olen viikon aikana tutustunut, ei ole enää seuraavalla kerralla tullessani tarhalla. Luultavasti en näe niitä enää koskaan. Tutiita käyn vielä viimeisen kerran rutistamassa ja painan suukon sen pienelle mustalle kuonolle. Kuiskaan sille hakevani sen kotiin. Itkettää. Lupaan mielessäni palata pian takaisin tähän paikkaan jonne jää suuri osa sydämestäni.

Rakkaan Tutiin muistolle: Katarina

No Comments

Sorry, the comment form is closed at this time.