10.10.2001

10.10.2001

Ajoimme Varjupaikiin jäätävän tuulen riepoessa puita. Vahtikoirat rakennuksen edessä aloittivat tutun varoitusrähinänsä ja pari laihaa kissaa juoksi heinikossa ruokaa etsien.

Tervehdimme jo tutuksi tulleita tarhan työntekijöitä ja ryhdyimme työhön. Purimme autosta koiranruokapurkit ja kuivamuonan, joista sekoitimme keittiöllä ruoka-annoksia isoissa vadeissa tarhan 170:lle koiralle. Koirat hytisivät koppiensa ulkopuolella ja odottivat innokkaina harvinaista herkkua.

Pieni musta Kasper tärisi viimasta ja kiipesi syliini. Kiedoin sen takkini sisälle ja Irma antoi sille tupla-annoksen ruokaa. Kasper painautui tiivimmin minua vasten ja olisi jäänyt nukkumaan, mutta minun oli jo kiirehdittävä ajamaan eläinlääkäriin isoa vähän mastiffin näköistä koiraa, joka oli vakavasti sairaana. Koiran jalat eivät kantaneet ja se oli aivan jäykkä ja tärisevä. Nostin koiran autosta lääkärin ulkopuolella ja vaikka sillä oli varmasti kovia kipuja se käveli huojuvin jaloin vastaanottohuoneeseen. Silittelimme ja juttelimme sille rauhoittavasti ja poika heilutti häntäänsä ja odotti kärsivällisenä omaa vuoroaan. Itketti. Olin varma että se joudutaan nukuttamaan.

sairas

kasper

Lääkäri mittasi kuumeen ja antoi antibioottiruiskeen sekä laksatiiveja, koska koiran vatsa ei ollut toiminut. Voi kulta, kun paranisit ja löytäisimme sinulle kodin, kuiskasin pojan korvaan kun veimme sen takaisin häkkiinsä. Koira heilautti häntäänsä vastaukseksi ja suru kuristi kurkkuani, olisiko sen sittenkin ollut parempi päästä pois?

Tällä välin naiset olivat saaneet ison urakkansa ulkona valmiiksi. Kaikille koirille oli riittänyt vähän ruokaa ja hellyyttä. Koirien vesi oli jäätynyt kuppeihin, joten naiset rikkoivat ja poistivat jäät, että koirat saisivat taas juoda.

Sisällä häkissään vaati huomiota 7-vuotias dobermannuros Nico. Se roikkui tassuillaan hihassani ja antoi märkiä pusuja ympäri kasvojani. Sen omistajat olivat muuttaneet keväällä kerrostaloon eikä Nico ollut saanut muuttaa mukana. Aina kun koitin jatkaa eteenpäin Nico haukkui ja ulisi pyytäen jäämään vielä hetkeksi. Kuulimme että se olisi seuraavan viikon lopetuslistalla kymmenen koiran joukossa. Yritämme löytää sille pian kodin.

Valitsimme kolme koiraa, jotka pääsisivät kävelylle. Nico lähti mukaamme, samoin saksanpaimenkoiran näköinen Nana ja Inka, jossa on rottwaileria. Kaikki tulivat hienosti toimeen keskenään. Nana pääsi nyt toista kertaa kahden vuoden sisällä tarhan porttien ulkopuolelle. Kaikki hajut oli haisteltava, jokainen kivi ja kanto katsottava, eihän ollut varmaa pääseekö enää koskaan heinikkoon juoksemaan. Olin Inkan vieressä kyykyssä, kun se hyökkäsi päälleni leikkiäkseen. Kaaduin maahan ja pusuttelimme, kierimme ja painimme ruohikossa Inkan vingahdellessa riemusta.

Kun tuli aika viedä koirat takaisin ne eivät olisi tulleet millään portista sisään. Hiljaisina ne kävelivät perässämme omille paikoilleen.

Meidän oli aika laittaa lähtökuntoon Suomeen pääsevät koirat. Tällä kertaa mukaamme olivat lähdössä Papa Giovanni, vanha pahoinpidelty uros. Dzek, vanhahko collieuros, jonka omistaja oli kuollut. Piki, jonka varapuheenjohtajamme oli aiemmin pelastanut satamasta harhailemasta ja kiltti narttupentu Demi. Auttava enkelimme Anne oli laittanut koirien rokotukset ja madotukset kuntoon ja matkapahoinvointilääkkeet annettuamme ja paperiasiat hoidettuamme , heilutimme työntekijöille ja haukuille hyvästiksi, peatse nägemiseni!

piki papagF collie

Satamassa meitä odotti yllätys. Laiva jolla olimme tulleet ei kulkenut kovan myrskyn takia. Onneksi toinen, isompi laiva oli lähdössä ja mahduimme siihen. Lauantai-iltana ihmiset olivat riehakkaalla tuulella. Me seisoimme koirien kanssa kuraisissa ja haisevissa toppatakeissamme juhlivan väen keskellä. Koska laivamatka kesti kolme ja puoli tuntia meidän oli otettava hytti, jossa pääsimme pesemään pahimmat liat pois ja lepäämään hetkeksi. Koirien hakijoille piti ilmoittaa muuttuneesta aikataulusta ja paikasta. Kaikki olivat onneksi puhelimiensa äärellä ja hyvin ymmärtäväisiä. Koirat makasivat tyytyväisinä hytissä, siellä oli lämmin ja mukava olla. Pienin koirista, Piki, otti kaiken ilon irti matkasta ja nukkui Miran kainalossa sängyssä, pää tietenkin tyynyllä.

Helsingin päässä, tullista selvittyämme alkoi hakijoiden etsintä. Ensimmäisenä löytyi tyttöpentua noutamaan tullut mies, joka sai Demin heti syliinsä. Se painoi päänsä miehen poskea vasten ja tyytyväisyys ja ilo loistivat kummankin silmistä, niin myös meidän.

Seuraavaksi yhdistyksemme sihteeri haki Papa Giovannin. Vanhus tutkiskeli ihmetellen sataman hälinää. Huonokuntoiset takajalat olivat pitkästä matkasta normaalia väsyneemmät. Dzekiä tultiin hakemaan Turusta asti, se hyppäsi tottelevaisena pakettiauton perästä ja odotti rauhallisesti kun panta ja talutin vaihdettiin. Dzekiä ja uutta omistajaa odotti vielä pitkä kotimatka pimeässä ja tuulisessa säässä. Viimeisenä haettiin Piki. Koira ja omistaja vietiin autolla rautatieasemalle asti ja Piki istui tyytyväisenä auton takapenkillä.

– Katarina –