24 maalis Annien tarina 2019

Tarina alkaa oikeastaan Siriasta, Romanian koiratarhalta meille tulleesta arkajalasta, joka oli veljensä kanssa löytynyt kaupan takapihalta nuorena tyttönä.

Siria tuli meille ja arasta koirasta sukeutui aika nopeasti, muutamassa kuukaudessa reipas perhekoira. Ei Siria vieläkään rohkeuden perikuva ole eikä varmasti koskaan tule olemaankaan, mutta turvallisissa ja tutuissa ympäristöissä vahvasti onnellinen koira kuitenkin. Meillä oli hoidossa joulun 2015 tietämissä pari Bolivian pelastettua: dogo argentino ja pitbull mix. Siria ystävystyi toisen kanssa nopeasti ja kun hoitokoirien oli aika palata kotiin, Sirian valtasi alakulo. Totesimme, että nyt me kyllä tarvitaan Sirialle koirakaveri.

Näissä tilanteissa auttaa yleensä se, että avaan suuni sisarelleni Miralle, joka suhteellisen nopeastikin bongaa meille sopivan kaverin. Niin oli käynyt esimerkiksi kerran, kun meillä oli kissan paikka auki. Mira löysi juuri meille hyvän kissan argumenteilla: ”Vähän hankala, ei tykkää toisista kissoista, iso ja juttelee.” Niinpä saimmekin Mikun, joka sopi perheeseemme kuin nenä päähän. Mikku oli iso persoona: tuli tarvittaessa läpi ovien, jos joku vieras kissa/pieni koira kehtasi tulla kotiimme kylään ja silti aivan ihana ja seurallinen sylikissa sille päälle sattuessaan.

Siispä: Mira bongasi Romaniasta Annien. Rajun taustan takia äärimmäisen aran koiran. Annie oli löytynyt ammuttuna pusikosta eikä tytön selviytyminen ollut aluksi ollenkaan varmaa. Kyljessä on vieläkin muistona pitkä arpi. Toivuttuaan Annien oli vaikea luottaa ihmisiin ja niinpä elämää tarhalla oli kulunut jo hyvän aikaa ”ei niin houkuttelevana” – koirana, joka piiloutui mielellään häkkikaverinsa selän taakse.

No, me oltiin kuvat nähtyämme ihan myytyjä. Ihmeellisesti olimme Anniesta heti tosi varmoja. Korva lerpatti välillä kuten Sirialla ja seisoma-asentokin oli jotenkin hauska. Vaikka meillä oli siihenkin aikaan suhteellisen vilkas 3-vuotias poika ja eskarilainen tyttö ja välillä isommat pojat kotona, Mikku-kissa ja Siria niin tiesimme, että pystyisimme järjestämään Annielle riittävästi tilaa ja aikaa rauhoittua. Koska meillä oli jo vähän kokemusta aroista koirista, Annien muuttamiseen meille suhtauduttiin myötämielisesti.

Alkoi odotus, joka päättyi 17.4.2016, kun Annien lento laskeutui yöllä Helsinkiin. Mieheni kantoi Annien autoon ja matkustimme reilun tunnin matkan kotiin. Olin valmistellut kodinhoitohuoneeseen pöydän alle pesän, minne Annie mielellään menikin. Annie lepäili pesässään pitkät tovit eikä häiriintynyt perheen äänistä, alkoi nopeasti syömään ja juomaan. Pihalle Annie kannettiin, Annie istui, haisteli, mutta pienikin liike remmissä sai Annien paniikkiin. Silloin Annie puri ja rimpuili ja rauhoittui, kun saimme kaapattua syliin tukevaan otteeseen. Kokeilimme ulkoilua pari kertaa samalla kaavalla ja aina seurauksena oli paniikki ja pureminen. Totesimme sitten, että selvä juttu, Annie ei tule selvästikään ulkoilemaan remmissä, valjaissa ja pannassa ihan heti, joten rakennamme ulkoiluaitauksen. Onneksi asumme omakotitalossa, jota ympäröi iso aidattu piha. Kodinhoitohuoneesta, jossa Annien pesä oli, johtaa ovi takapihalle. Siinä sitten mieheni ranne turvonneena ja minä pienemmillä vammoilla varustettuna pistettiin pieni tarha korkeilla aidoilla pystyyn takapihalle. Annie ei pahastunut ollenkaan seinän takana kuuluvaa rakennuksen pauketta vaan oli sillä välin hyvillä mielin tyhjentänyt ruokakipponsa ja hakenut esille jätettyjä makupaloja pesäänsä siistiin riviin. Lapsille oli teipattu lattiaan raja, mistä saa Annieta käydä kurkkaamassa ja Mikku-kissa ja Siria kävivät tutustumassa lähempänä.

Seuraava projekti oli se, miten saada Annie ulkoilemaan aitaukseen. Siria näytti reippaasti ihmisen kanssa mallia, kuinka ovesta pääsee ulos. Siria myös näytti hienosti, mitä reitille jätetyille makupaloille piti tehdä. Makupaloilla oli sen verran kova menekki jo ennen kuin Annie ehti pediltään ylös nousta, että Siria piti laittaa ulos odottelemaan ja samalla toimimaan houkuttimena Annielle. Ripottelin Annielle makupalapolun ulos ja hiivin keittiön puolelle vakoilemaan, josko tyttö uskaltautuisi ulos. Makkarapolku osoittautui toimivaksi ja Annie oppi käymään ulkona pikkuaitauksessaan, kunhan meistä ihmisistä ei kukaan ollut lähellä. Tarhan pieni koko tuntui aluksi ilmeisen turvalliselta Anniesta, joka aina pihalla käytyään juoksi kiireesti takaisin sisälle pesäänsä. Onneksi oli kesä: ovet sai olla apposen auki vaikka ja kuinka kauan, kun odoteltiin, että Annie uskaltautuu ulos. Jonkin ajan kuluttua Annie alkoi ottamaan tarhassa reippaampia askelia ja me rakennettiin ulkotarhalle lisäosa. Annie ei moittinut muutosta ollenkaan ja käytti suurempaa ulkoilualuettaan sujuvasti.

Annie vietti pääosin aikaa pesässään, mutta oli selvästi käynyt poissa ollessamme tutkimusmatkalla ja kerran löysimmekin Annien olohuoneen sohvalta. Annie oli ihan jäykkänä tästä ”vahingosta” eikä uskaltanut lähteä itse etsimään reittiä sohvalta turvapesään. Siinä olikin sitten ohjailemista, mutta lopulta reitti löytyi.

Turistiripulia oli aika vähän, muutamia kertoja. Silloin Annie kävi sujuvasti meidän poissa ollessamme keittiössä kakalla. Kukapa itseään arvostava neitikoira nyt oman pesänsä lähistölle kakkaisi…

Vähitellen Annieta alkoi kiinnostaa muun perheen puuhat ulkona ja se saattoi tulla salaa kurkkimaan pihan tapahtumia omaan ulkoaitaukseensa ihan ilman makkarapolkua. Annie oppi myös parissa viikossa vinkumalla pyytämään takaovea auki, jos hätä iski. Joskus Annie saattoi vinkua ulkona, kun sisään tuleminen jännitti. Silloin Siria porhalsi apuun ja haki ystävänsä sisään. Siria toimi ja toimii edelleen Annielle mallina, tukena ja turvana monessa tilanteessa. Tytöt hääräilevät tyytyväisinä kahdestaan ja monesti olemme ihmetelleet sitä, että miten ihmisen kuvien perusteella ajattelema: ”toi se kaveri on”, voi ihan oikeasti mennä näin nappiin ja koirilla olla noin täydelliset kemiat!

Kevät kului ja Annien oltua meillä muutaman viikon, uskaltautui tyttö välillä salahaistelemaan takaapäin keittiössä kulkevia perheenjäseniä. Niin kuin yleensäkin: naispuoliset helpommin lähestyttäviä, miespuoliset jännittävämpiä. Itse olin tietysti jo änkenyt itseni Annien pesään silittelemään, mikä ei näyttänyt Annieta haittaavan.

Tähän välihuomautuksena pakko kertoa juttu Murusta ent. Marusha. Pieni, takkuinen karvakasa Viron koiratarhalta Pelastetaan koirien alkuajoilta. Muru vihasi taustansa takia aluksi kaikkia ja kaikkea. Jostain syystä Mira ja minä oltiin siedettäviä tyyppejä. Muru muutti mun luokse eikä oikein koskaan oppinut tykkäämään kaikista hoitotoimenpiteistä. No, mitä tekee järkevä ihminen silloin kun koira näyttää hampaita saksille tai harjalle: laittaa tietysti naamansa koiran ja välineen väliin, koska: ”eihän se nyt mua pure, koska se tykkää musta”… Eikä se purrut.

Mutta takaisin Annieen. Tyttö alkoi syömään kädestä ja Kaislakin (silloin 6v) sai rauhallisena tyttönä tehdä samoja juttuja kuin minä. Annie ei väistänyt silittävää tai ruokkivaa kättä. Vilkkaampaa Niiloa piti vahtia, mutta Annie ei moittinut niitäkään silityksiä. Annieta alkoi kiinnostaa lelut ja mahdollisuus leikkiä Sirian kanssa. Silloin tällöin näimme pilkahduksia rennommasta, ryhdikkäänä seisovasta, korvia heiluttelevasta Anniesta. Pääosin Annie kulki vielä kyyryssä, mahdollisimman huomaamattomana paikasta toiseen.

Kuukauden meillä oltuaan Annie heilutti mulle ekaa kertaa häntää ja nojasi käsiäni vasten, kun rapsuttelin korvien takaa. Tippa linssissä sai olla, taas. Annie ”seurusteli” kotipuuhissa vierellä seisoen ja välillä jopa seuraten ja on nykyäänkin läheisyyttä rakastava koira. Annie alkoi vähitellen hakemaan Siriasta seuraa pylly pystyssä ja vaikka ei varsinaista kilpajuoksua silloin vielä nähtykään niin keittiön matot saivat rullalle kuitenkin.

Annie on jännä koira: oppii uusia asioita aina sykäyksittäin, välillä vietetään odotteluvaihetta pitkään ja välillä tapahtuu isoja harppauksia. Ensimmäisen kesän ja ötököiden ilmaantuessa piti Annien oveen asentaa ötökkäverho. Sen ohittamisen oppiminen kesti vain viisi minuuttia. Jonkun uuden asian oppimisen jälkeen Annie käyttäytyy aina että ”tällaihan mä nyt oon aina toiminut”. Esimerkiksi makupalan toivossa istumisen Annie oppi myöhemmin ihan yhtäkkiä ja helposti.

Aina joskus tulee myös vahva tunne siitä, että nyt pitää ottaa se ratkaiseva askel ja niinpä kesäkuussa 2016 aloin pitämään Annien ulkoaitauksen ovea välillä auki ja Annie sai mahdollisuuden halutessaan tulla isolle pihalle. Siriaa seuraten Annie tulikin ja puuhattuaan parin metrin päässä hetken, juoksi äkkiä takaisin omaan aitaukseen ja sisälle turvaan. Päivä päivältä uskallus riitti aina vähän pidemmälle. Vapautuneimpia oli ne hetket, kun ihmiset oli sisällä ja Annie sai Sirian kanssa rauhassa touhuta ulkona. Onneksi siihenkin aidattu piha antoi mahdollisuuden. Me kurkittiin salaa ikkunoista tyttöjen touhuja ja ihasteltiin kun siellä juostiin hännät pystyssä onnellisina yhdessä. (Nyttemmin Annie tulee ihan tyytyväisenä ihmisten kanssa pihalle ja on vapautunut silloinkin.)

Kesällä 2016 sain Annielta jo pusuja, mutta olohuoneeseen asti Annie ei vieläkään uskaltanut meidän seuraamme tulla. Veikkailimme, että eiköhän Annie jouluksi kuitenkin uskaltaudu olohuoneeseen kanssamme makaamaan koivet suorana matolla. Harjaamisen ja masurapsutusten autuus oli Annielle jo selvinnyt. Jopa ulkona Annie saattoi tulla luokse rapsutuksia varten. Annie saattoi välillä myös esittää, ettei osannut reittiä sisään ja mun piti hänet kantaa sisälle… Annie oppi myös olemaan mustasukkainen huomiosta ja saattoi jopa töytäistä Sirian pois edestä, jos oli HÄNEN vuoronsa saada ne kaikki rapsutukset. Annie tekee sitä nykyäänkin ja niinpä yksi meidän koulutuskonsteistamme on pyytää Siria paikalle niin jestas kun Anniella tulee kiire olla samassa paikassa.

Syksyllä 2016 Annie uskaltautui viimein olohuoneeseen ja alettiin opettamaan, että sohvallekin voisi hypätä. (No arvatkaa pystyikö ennen pitkää oppimaan…) Annie saattoi tulla ja huitaista tassulla pohkeeseen, että silitäs nyt. Annie oppi käyttämään etuovea ja oma ulkoiluaitaus voitiin purkaa, koska sen turvaa ei enää tarvittu. Kun Siriaa lähdettiin lenkille viemään, Annie seurasi vierestä valjaiden pukemista, mutta hänelle niitä ei todellakaan tarvinnut laittaa. Hän ulkoilee mieluummin ilman rihman kiertämää omalla pihallaan, kiitos.

Annien ja Sirian leikit parani paranemistaan ja tavaksi tuli vetää iltapainit olohuoneessa. Vieläkin tytöt painii mielellään noin kello 19.00 joka ilta. Hauska on seurata, kuinka kaksi aiemmin todella arkaa koiraa leikkii täydessä yhteisymmärryksessä hampaat tanassa, kiinni toisen niskavilloissa tai jalasta järsien.

Vuoden päivät meillä oltuaan Annie päätti, että nyt loppuu alakerrassa yksin nukkuminen. Alkoi noin pari viikkoa kestänyt aamuöinen ulinavaihe, kun Annie halusi tulla yläkertaan, mutta ei uskaltanut. Välillä Ilkka meni seuraksi alas sohvalle nukkumaan. Sitten yhtenä kauniina iltana Annie uskalsi raput ylös. Meillä on sängyn vieressä ”pikkusänky” koirille. Nykyäänkin Annie käyttää sitä Sirian kanssa, mutta paljon nukkuu pitkänä koirana sängyssä meidän välissä. Annie ottaa mielellään päiväunet noin kello 13 ja päästelee tarvittaessa yläkertaan itsenäisesti päikkäreille, jos alakerrassa ei siihen aikaan sopivaa rauhaa tarjoudu.

Keväällä 2017 oli tehosterokotusten aika. Koska Annie ei edelleenkään ollut valjaissa ulkoilutettavissa, olin treenannut hänen kanssaan syliin tuloa sohvalta: Pieni juoksentelu ees taas, joskus pitempi aika, joskus lyhyemmin, sitten Annie antautuu sohvalla, että ”no, ok, ota sitten syliin”. Ystävällinen eläinlääkäri tuli kotikäynnille, odotti kuistilla piilossa, kun sain kalastettua Annien syliin. Sitten piikki niskaan ja homma selvä.

Ihmisvieraat jännitti varsinkin aluksi kovasti ja jännittää vieläkin. Vakkarivieraat, kuten mummu, alkoi olla ihan jees. Muitakin vieraita tullaan nykyään suhteellisen nopeasti ainakin vilkaisemaan, mutta vapautunutta Annieta harva näkee. Jos meille (tai naapuriin) on tulossa joku, molemmat koirat ilmoittavat siitä rehvakkaasti haukkuen, mutta vieraiden tullessa sisään pakitetaan ensin varuiksi yläkertaan. Meille ei kukaan varoittamatta tule. Ovikello toimii.

Meille tulevia koiravieraita Annie jännitti aluksi, mutta nykyään ottaa mielenkiinnolla vastaan. Annie on myös toisten koirien mielestä kiinnostava koira.

Annie on ollut aina hyvä syömään ja isolla pihalla juoksentelu on tehnyt hyvää. Neiti onkin sulava nuolennopea lihaskimppu nykyään ja ihan vaikuttava näky, kun rinta rottingilla päästelee pitkin pihaa. Joskus pitää niskakarvatkin nostaa pystyyn ja haukkua syvällä rintaäänellä, jos pihassa näkyy joku kissa, tai orava tai tonttu tai mitä siellä nyt milloinkin vilisee. Sisällä omat kissat on hyviä kavereita joka päivä.

Valjaissa kävelemistä on harjoiteltu 1,5 vuotta ja harjoitellaan edelleen kaavalla: Annie sohvalle, jossa antautuu valjaisiin, minä kävelen Annieta kantaen niin pitkälle kuin jaksan ja sitten Annie kävelee takaisin kotiin ja saattaa jopa välillä haistellakin. Silloin pitää kuitenkin olla silmät selässä ja huomioida ajoissa lähestyvät ihmiset, autot, toiset koirat, kaikki. Jos joku pelottava lähestyy meitä, nappaan Annien syliin ja päästelen pusikkoon sivummalle odottelemaan. Kun vaara on ohi, tulemme takaisin tielle ja kävely kotia kohti jatkuu. Jos ”lenkillä” tapahtuu tällaisia turvattomia asioita liian lähellä, enkä ehdi pelastaa Annieta syliin, saattaa Annie panikoida remmissä edelleen. Mutta se menee nopeasti ohi eikä Annie pelkää enää niin että purisi. Onneksi asutaan rauhallisemmalla alueella ja tässä ei ruuhkaliikennettä ole. Voi olla, ettei Anniesta tule koskaan urheasti lenkkeilevää koiraa, mutta enpä oikeastaan tiedä miksi se haittaisi, koska meillä on hyvä piha ja ympäristö. Me voidaan käydä aitojen ulkopuolella postilaatikolla tai vieressä pikkumetsässä haistelemassa vieraita hajuja. Annie tulee kutsusta luokse ja kotipihaan on kiire.

Kerran Annie, tuttavallisemmin nykyään Ansku, seurasi jonkun kissan esimerkkiä ja poistui luvattomasti pihasta kiipeillen puunrunkoa pitkin aidan yli. No, portti auki ja koira juoksi pihaan ja sitten moottorisaha laulamaan. Sai isäntä vauhtia puuhommiinsa.

Ensimmäinen kynsien leikkaaminen tapahtui onnekkaasti lähes puolitoista vuotta meillä oltuaan eikä Ansku sitä ihan hirveästi moiti. Siria mukana mallina siinäkin. Jonkun mielestä edistyminen voi olla hidasta, mutta onhan tämä ihan hyvä tahti kokonaisuuden huomioiden.

Salamavaloja ja kameraa/puhelinta Annie pelkää edelleen ja niinpä onnistuneita valokuvia on valtavan vähän.

Ansku on ollut meillä nyt tulevana keväänä kolme vuotta ja me ollaan saatu perheeseemme ihana vieruskaveri, nuuskuttaja ja hassuttelija. Ollaan saatu koira, joka tuntuu luulevan ihmisiäkin koiriksi ja että siksi meille on täysin luonnollista tehdä samoja juttuja kuin koirakaverille. Ansku nauttii elämästään Sirian kanssa täysin rinnoin ja saa Sirialta varauksettoman vastakaiun. Mikään vastoinkäyminen tällä matkalla ei ole tuntunut meistä ylitsepääsemättömältä. Kaikkeen on löytynyt ratkaisu. Me ollaan onnellisia siitä, että ollaan saatu sekä Siria että Annie kainalonlämmittäjiksi meidän kotiin.

Miia

Kummikoira Annien sivulle >>

Sirian sivulle >>