Mistä Alexei tuli ja missä se on elänyt elämänsä kymmenisen pitkää vuotta tähän asti, sen tietää vain vaari itse. Eräänä päivänä Alexei vain oli ilmestynyt suurten talojen keskellä sijaitsevaan vanhaan vajaan ja tehnyt sinne itselleen kodin. Välillä se kävi jossain, ruokaako etsimässä, ja palasi aina uskollisesti yöksi pieneen vajaansa nukkumaan. Siitä tuli ilmoitus Hoiupaikkaan ja Alexein tie kulki koiratarhalle. Ei tämä viisas vaari siitä ollut oikein hämmillään, nythän se sai taas ruokaa ja oma pieni koppikin sillä oli taas kotina. Se jäi odottamaan mitä tuleman pitää. Silmiään siristellen ja vähän hitaasti liikkuen se tuli aina häkkinsä verkolle ihmisiä tervehtimään ja nämä ihmiset ajattelivat sen olevan kipeä. Joku sen sitten päätti viedä kuitenkin jalottelemaan, josko sillä sittenkin olisi vielä toivoa uudesta kodista ja rakkaasta ihmisestä. Alexei siristeli taas silmiään, se taisi olla sen vain sen tapa, ja lähti reippaana ja kevein askelin tutkimaan tarhan ympäristöä. Ihan ensimmäisenä se tapasi pienen uroskoiran, jonka kanssa hierottiin ystävyyttä ja pian paikalle saapui myös kaksi nuorempaa tyttöä. Kyllähän Alexei oli tälläisiä elämänsä aikana ehtinyt tapaamaan ja todennut, että niiden kanssa on ihan mukava vaihtaa kuulumisia. Seuraavaksi Alexeille näytettiin kissaa, mutta sellaiselta vaari taisi muistaa saaneensa joskun raappaisun kuonolleen, koska päätti varmuudeksi kääntää rauhallisen viileästi päänsä poispäin. Ei se kissoillekkaan kaunaa ole jäänyt kantamaan, kyllä se tietää että niidenkin elämä yksin kadulla on vaikeaa ja puolensa täytyy pitää.
Alexei täyttää ihmisen sydämen lämmöllä, sen haluaisi viedä turvaan, silittää joka yö untuvapeiton alla koiranuneen. Se on elämää paljon katsellut, viisas ja lempeä. Se on hiljainen ja rauhallinen, mutta niin suloisen onnellinen sirrisilmä päästessään ihmisen kainaloon hyväilyjä saamaan. Vapaaksi päästessään Alexein jalka nousee vielä kevyeen laukkaan ja onnellinen koira heittäytyy jopa vähän ilkikurisen leikkisäksi. Alexei on kevytrakenteinen, säkäkorkeudeltaan noin 50 senttimetriä. Sen hampaat ovat hyvässä kunnossa eikä niistä ei voisi kuvitella sen iän olevan vielä kymmentä lähellä.
[divider scroll_text=””]
Aatusta tuli enkeli
Marraskuun 12. päivä 2010…
Oli kylmää, harmaata ja synkkää. Satoi vettä ja välillä räntää. Aatun viimeinen päivä.
Eläinlääkäri oli tulossa klo 11 antamaan Aatulle viimeisen, armahtavan piikin.
Aatu oli jo vanha ja viimeisten viikkojen aikana askel hidastui ja katseesta näkyi,
että pieni rakas poika koira oli valmis lähtemään. Sairaus vei voimat.
Kun klo tuli 10, aurinko tuli esiin. Yhtäkkiä oli valtavan kirkasta ja kaunista.
Eläinlääkäri tuli ja Aatu nukkui rauhassa pois.
Kaivoimme haudan omaan metsään.
Tottakai aurinkoiseen paikkaan, Aatu rakasti auringossa köllimistä.
Peittelimme Aatun lempilelujen kanssa hautaan. Koko ajan paistoi aurinko.
Palasimme sisälle. Kun tunnin päästä lähdimme autiota, tyhjää kotia karkuun,
satoi taas vettä, välillä räntää. Oli harmaata ja synkkää.
Taivas oli auki vain sen hetken, kun Aatu meni sinne.
