[do action=”elaimen-tiedot” kiire=”” varattu=”” ika=”Enkeli” sukupuoli=”Uros” leikattu=”” sijainti=”Suomessa”/]Aksel on vanha pieni uros, arviolta 8 vuotias, jonka kuulo ja näkö on heikentynyt jonkin verran. Varsinkin kovassa hälinässä vanhan herran on vaikea kuulla esim. luokse kutsumista. Aksel on iästään erittäin reipas, tosin vieraita kohtaan arahko, mutta ei aggressiivinen.Aksel kulkee nätisti hihnassa. Säkä n. 40cm. Tulee toimeen urosten ja narttujen kanssa.
Aksel sai kodin huhtikuussa 2004.
Otto Virossa
Huhtikuun 2004 alussa kävin Tallinnassa koiratarhalla ja tutustuin Akseliin (nykyään Otto) ensimmäisen kerran. Olin jo katsellut vanhan herran kuvaa PK:n sivuilla ja nyt halusin tutustua häneen paremmin.
Alku ei ollut kaikkein lupaavin, sillä herra murisi minulle, kun yritin kiinnittää remmiä pantaan. No, se onnistui Minnalta ja niin lähdettiin lenkille.
Ulkoilu olikin herran mieleen ja vietimme ainakin pari tuntia nakkeja syöden, kävellen ja toisiimme tutustuen. Ennakkotietona oli, että Aksel kuulee ja näkee huonosti, mutta jo silloin huomasin, että ainakin yksi aisti toimii todella hyvin, nimittäin hajuaisti. Niin kauan kun minulla oli nakkeja pussissa niin Aksel ei muuta tehnyt kun hamusi pussin suuntaan!!!!
Kotimatkalla, samalla kun toin Pain Suomen puolelle, mietin Akselia, vaikka olisin kyllä mielelläni ottanut Painkin, niin ihana sekin oli! Kun kerroin kokemuksiani äidilleni, niin hän ihmetteli, miksen ollut ottanut Akselia vain kainalooni ja tuonut sitä Suomeen.
Niin yksinkertaistahan se ei ole, mutta tein varauksen Minnalle ja kahden viikon kuluttua olin taas matkalla Viroon.
Nyt Aksel olikin kotihoidossa ja vietin päiväni tarhalla olevia syöttäen ja lähinnä Filimonia ulkoiluttaen. Aksel oli viimeinen kotihoidosta tarhalle tuotu koira, joten heti kun hän oli tullut niin siirryttiin taksiin. Siinä oli pieni ongelma, sillä herran takajalat ovat heikot, mutta hän ei antanut nostaa itseään. Jos nostaa, niin hän puraisee. Lopulta Katariina nosti hänet, sillä itse hän ei isoon taksiin päässyt.
Kotimatkalla oli vielä muutamat portaat, mutta kunnialla selvittiin matkasta johon kuului laiva, 2 bussia ja taksi! Mikään matkailija herra ei kyllä ole; koko matkan Helsingistä Turkuun seisoi, läähätti, inisi ja yski. Joten olin iloinen, kun vihdoin aamuyöstä olimme kotona, ja niin oli varmasti myöskin Aksel, joka sammahti heti ja nukkui yhteen menoon puolille päivin.
[divider scroll_text=””]
Otto Suomessa
Vähäsen mietittiin nimiasiaa, mutta jo matkalla Otto tuntui luontevimmalta vaihtoehdolta. Valintaa vahvisti vielä se, että hain Oton meille 17.4. eli Oton päivänä. Jatkossa Otto voi sitten viettää 17.4. nimppareita, synttäreitä ja Suomeen tulojuhlaa. Toivomme, että näitä juhlapäiviä olisi vielä monta edessä päin, vaikka vaivoja on kyllä jonkin verran.
Eläinlääkäri sanoi heti Oton nähtyään, että tämä koira ei ole vanha vaan VANHA, iäksi arvioitiin ainakin 14 vuotta! Onkohan Suomessa montakin tämän ikäistä ex-varjulaista? Vaivoja tosiaan on pitkä lista; sydänvika, harmaakaihi, heikentynyt kuulo, nivelrikkoa, toinen etutassu ollut poikki, hyvänlaatuisia kasvaimia peräaukossa, pieni kasvain kiveksissä…
Mutta tämän diagnoosin tekeminen ei ollutkaan kaikkein helpoin tehtävä. Kertomuksista päätellen monet ex-varjulaiset käyttäytyvät hienosti eläinlääkärissä, mutta meidän Ottomme ei kuulu tähän ryhmään. Otto oli tosi äkäinen, kuonosuojuksenkin meinasi saada pois ynnä riuhtoi koko ajan kun oli hoitopöydällä. Kun pääsi takaisin lattialle niin rauhoittui sen verran, että rupesi (hassu höpsöliini) kerjäämään kun eläinlääkäri kirjoitti diagnoosia.
Ja tästä päästäänkin Oton elämää hallitsevaan tekijään eli ruokaan. Otto pitää ihmisistä, ulkoilusta ja rapsutuksista, mutta Oton elämän suurin intohimo on ruoka! Hän syö mitä vain ja vaikka kuinka paljon ja on melkomoinen rähisijä ruuan suhteen. Perheeseemme kuuluu kaksi muuta koiraa, mutta Oton on syötävä toisessa huoneessa, sillä hän on vikkelänä vanhuksena jokaisella ruokakupilla ja sieppaa ruuan vaikka toisen suusta!
Aluksi Otto rähisi melko paljon toiselle koirallemme, 10-vuotiaalle sekarotuiselle urokselle. Tämä on puolet Ottoa suurempi, mutta sellainen tossukka että tärisee vain kun Otto rähisee. Nykyään tilanne on aika paljon rauhoittunut, Oton murinat ja räyhyt liittyvät useimmiten ruokaan tai mahdolliseen ruokaan eli Otto haluaisi olla ainoa eläimenä keittiössä kun ruokaa valmistetaan tai syödään. Myöskin ulosmeneminen saattaa saada Oton rähisemään. Miksi???? Se ei ole selvinnyt meille.
Kuulo on Otolla huono, ei vain valikoiva vaan tosiaankin huono, mutta näkö on hyvä, vaikka silmissä onkin melkoiset kalvot. Tassut ovat mitä ovat, mutta yllättävän nopeasti Otto niillä liikkuu jos vain tahtoo. Oton Virossa nähneet eivät ehkä usko, mutta Oton yksi lempinimi on Salama, sillä niin vikkelästi hän menee jos vain tahtoo. Muitakin lempinimiä on, äitini kutsuu häntä Vanhaksi herraksi ja tyttäreni Onnen koiraksi. Yleisin lempinimi on kylläkin vähemmän mairitteleva Otto-Potto-Punkero.
Ihmisistä Otto pitää ja myöskin pienistä kävelyretkistä, kävelee hitaasti mutta varmasti eteen päin, häntä heiluu kun toinen koira tulee vastaan. Lähempää tuttavuutta kannattaa kuitenkin tehdä vain narttujen kanssa, sillä uroksille herra käy rähisemään jos osutaan ihan kuonokkain.
Tällä hetkellä Oton elämä on aika rauhallista, eletään päivä kerrallaan, syödään, ulkoillaan, nukutaan ja ollaan perheen menossa mukana. Iästään ja vaivoistaan huolimatta Otto on virkeä koira, on mukana siellä missä muutkin ja välillä vallan riehaantuu ilosta. Joka kerta, kun hänelle annetaan ruokaa, niin hän suorastaan tanssii riemusta ja kun pää on ylös päin niin luppakorvat muuttuvat isoiksi pystykorviksi!
Terveisiä kaikille ex-varjulaisille perheineen (eritoten Giselelle, joka oli Oton hyttikaverina kun tultiin Suomeen)
toivottelee Otto Aksel + perhe
[divider scroll_text=””]
23.5.2005 tuli reippaasta ja kultaisesta Otto-pojasta enkeli.
Otto oli tosi sisukas loppuun asti, mutta lopulta takajalat pettivät.
Kultapoika ehti olla meillä vuoden, kuukauden ja viikon eli
paljon kauemmin kuin kukaan aluksi uskoikaan.
Kaipaamaan jäi kotiväki, ystävät ja tuttavat,
erityisesti pikkuemäntä Henriikka, jolle Otto oli se kaikkein rakkain
