PAPA GIOVANNI – MITEN ME SAIMME TOISEMME
Kohtaloni sinetöitiin joulukuun 15. päivä. Minun, joka oli katsellut nettisivuilta koiraressukoiden kuvia ja halunnut jonkun omakseen, mutta joka oli koko ajan ajatellut ettei voi ottaa vielä omaa koiraa. Olin sisareni luona käymässä ja lähdimme kolmistaan lenkille, minä, siskoni ja Manteli, yksi entinen Tallinnan koirakodin asukki. Kesken kaiken saimme päähämme mennä käymään Ainon, erään Pelastetaan Koirat yhdistyksen toiminnassa mukana olevan naisen luona. Siellä rapsutellessani noita kaikkia pelastettuja hauvoja, Aino kertoi minulle Papa Giovannista, vanhasta pahoinpidellystä, kuurosta uroksesta. Se oli tullut Suomeen reilu kuukausi sitten, mutta tarvitsisi nyt pikaisesti uuden kodin, koska koti jossa se on, ei voi pitää sitä. En voinut unohtaa kuulemaani, seuraavana aamuna ensimmäiseksi kun sain silmäni auki, mielessäni oli Papa Giovanni, tuo vanha, kovia kokenut koiraparka, jonka tilanne oli kiireellinen. Koko sunnuntain kävelin mietteissäni, välillä yhdistyksen esitettä lukien ja katsellen siinä olevan Papan kuvaa. Niinpä asiaa punnittuani, soitin maanantaina myöntävän puhelun, kyllä, minä otan Papa Giovannin! Uskon vakaasti Papan olevan kohtaloni, sillä siinä ei ole mitään, mitä olin kuvitellut seuraavassa koirassani olevan, paitsi että se on löytökoira. Olin ajatellut pienikokoista, nuorta tai keski-ikäistä narttukoiraa kerrostaloon kanssani asumaan. Puhumattakaan, että olisin unelmoinut heikoista takajaloista ja kuuroudesta. Mutta jollain kummallisella tavalla Papa sen teki, hommasi kodin itselleen luotani. Luulen, että se on taivaasta pudonnut pikkuenkeli, jonka todella oli määrä astua tielleni, mullistamaan elämäni. Tuli tiistai 18.12, se oli sovittu päivä jolloin saisin omakseni tämän kovan onnen lapsen. Kun se jätettiin luokseni, se ei kertaakaan mennyt ovelle, ihmetellyt, minne se oli tuotu. Kurkkua kuristi, pikkuinen on liian tottunut riepottelemiseen. Samalla lupasin sille, ettei sen enää ikinä tarvitse lähteä mihinkään, tämä on nyt koti, pysyvä paikka. Lupasin myös antaa sille kaiken sen, mitä ilman se oli jäänyt, rakkautta, hellyyttä, lämpöä
Alkutaipaleemme
Papan takajalat ovat aika huonokuntoiset, mutta ilokseni olen saanut huomata niiden kunnon koko ajan parantuvan. Myös samassa pihapiirissä tutuiksi tulleet pari miestä koirineen kehuvat sen liikkuvan koko ajan paremmin. Toiselta saatiin pilli, millä kutsua Papaa (olen huomannut sen kuulevan korkeita ääniä) ja toiselta saatiin lainaksi koirakirja, missä on ohjeita jalkojen hieromiseen. Silloin tiistaina kun Papa tuli minulle, lähdimme ensin sisällä toisiin tutustuttuamme ulos kävelemään. Poika kulki silloin tosi huonosti, varsinkin kun oli niin mahdottoman liukasta. Niinpä hetken sitä seurattuani päätin päästää sen irti remmistä, voisihan se karkuun yrittää, muttei kyllä tuolla vauhdilla onnistuisi. Ja helpompihan sen olisi kävellä ilman remmiä, omaa tahtiaan, jonka minäkin näin paremmin oppisin. Papa ei edes yrittänyt lähteä mihinkään, ja siitä lähtien se on aina ollut minulla irti. Se kävelee nätisti vierellä, aivan kuin se olisi siihen koulutettu… Kun Papa tuli minulle, joulu lähestyi jo kovaa vauhtia. Vain muutama päivä uuteen kotiin tulon jälkeen Papa joutui ensin metroon ja sitten vielä suurempaan koitokseen, junaan seitsemäksi tunniksi, joulua pohjoiseen viettämään. Kaikki meni paremmin kuin hyvin, aivan kuin Papa olisi aina matkustanut kaikissa liikennevälineissä. Pelkäsin myös sitä, kuinka Papa reagoisi väentungokseen. Ei huolta, sehän meni kuin vanha tekijä, reippaasti ja innostuneena, ilmeisesti tilanteesta nauttien se puikkelehti ihmisten seassa. Papan ehkä ensimmäinen oikea joulu oli onnellinen, paljon herkkuja, rapsutuksia ja kolmen lajitoverin seura olivat varmasti sen paras joululahja. Ja Papa itse minun.
Hellyydenkipeä, hassu piipittäjä
Ensimmäisiä asioita, joita laitoin merkille on Papan tapa mennä lattialla kyljelleen ja vikistä, tai kuten pikkusiskoni alkoi kutsua, piipittää, jotta sitä rapsutettaisiin. Ensin teinkin sen virheen, että rapsutin, jolloin ukko joku kerta silitystä vaille jäätyään nosti äänen tasoa korkeammalle, isompaan ulinaan. Nyt tämä vaihe on ohitettu, vaikkakin Papa toisinaan vielä yrittää testata tätä aiemmin hyväksi havaitsemaansa keinoa. Muutenkin tuntuu, että tämä ihastuttava herra eläisi pelkistä rapsutuksista, niin hellyydenkipeä se on. Vaikka onko tuo nyt ihme, kun on tarhalla elänyt, vailla huomiota ja rakkautta, pari vuotta.
Älykkö
Papa on äärimmäisen viisas vanha herrasmies. Joskus huomaan sen katselevan minua peilin kautta. Minun mallatessa vaatteita kokovartalopeilin edessä, se istuu selkä minuun päin ja seuraa tekemisiäni peilistä, katselee silmiin. Välillä se kääntyy katsomaan taakseen minua, kuin varmistaakseen, että peilissä näkyvä henkilö on varmasti sen emäntä. Yksi ilta, kun tulimme lenkiltä kotiin ja laitoin valot päälle Papa yritti tehdä saman perässä, kosketti nenullaan katkaisijaa, muttei onnistunut saamaan valoja pois. Se seuraa hyvin tarkkaan kaikkea, mitä teen, ellei sillä itsellään satu ole parempaa tekemistä, kuten puruluu tai pallo, jota se rakastaa yli kaiken. Muutenkin sen pienessä, suloisessa päässä tuntuu liikkuvan kaikenlaista. Esimerkkejä tämän ihastuttavan olennon älystä löytyisi vaikka millä mitalla, mutta tässä muutamia mainitakseni; se lähes poikkeuksetta oppii jonkun käskyn (käsimerkin) tai kiellon parin kerran jälkeen, se tietää merkit mm. käskyille ”istu”, ”ei”, ”tänne”, ”paikka” ja suuntaa osoittavat käsimerkit, käännytäänkö seuraavaksi vasempaan, oikeaan vai mennäänkö kenties suoraan. Näitä merkkejä se katsoo puoliksi myös varjoista. Se on kiistämättä älykäs, mutta muista koirista se ei juuri välitä, aivan kuin se ei ymmärtäisi, että niiden kanssa voisi jotain tehdäkin. Eräs kerta koirapuistossa pieni villakoiranarttu puolusti palloaan. Se hyppien ylettyi vain Papan ryntäisiin näykkimään ja tämä minun poikani vain katsoi pikkuista ja nosti päätään hieman ylemmäksi, ettei se ihan silmille hypi. Siihen ei olisi Papalta ehkä tarvittu kuin yksi puraisu satuttamaan pientä, jos se olisi niin halunnut.
Vastoinkäymisiä
Mikään olento ei olisi täydellinen, ellei siinä olisi jotain epätäydellistä ;). Siispä Papassakin on ”pakko” olla jotain sellaista. Alkuun Papa pissaili sisälle, se oli kai jonkinlaista kapinointia. Mattoja siis pestiin ahkerasti ensimmäisen viikon ajan, seuraavankin viikon, sillä sitten tuli ripuli uuden vuoden päivänä löydetystä, suuhun otetusta raketista. Kotiin mennessä aina jännitti, miten paljon on siivoamista on tullut. Olen huomannut uuden puolen itsestäni Papan myötä, maailman lyhytpinnaisimmasta ihmisestä löytyykin hyvin paljon kärsivällisyyttä. Vaikka voihan olla ettei se ole kärsivällisyyttä vaan rakkautta… Papalla on myös hassuja tapoja herättää huomiota, kuten petinsä peiton repiminen. Siitä on aikaa myöten paljastunut muitakin hyvin pentumaisia piirteitä. Liekö nyt saa ensimmäistä kertaa elämässään sellainen ollakin…
Sydäntenvalloittaja
Tämä ihastuttava olento, Papa Giovanni tuntuu päättäneen puhdistaa kaikkien uros-, löytö- ja saksanpaimenkoiratyyppisten koirien maineen. Mihin tahansa menemmekin, se onnistuu herättämään huomiota. Ei haukkumalla tai muuten käyttäytymällä huonosti, päinvastoin. Se vain katsoo hellyttävästi nappisilmillään, ja jollain maagisella tavalla houkuttelee ihmiset rapsuttamaan sitä. Mikäli sillä olisi kuulo tallella, se olisi monta, monta kertaa kuullut olevansa niin suloinen, kiltti, komea ja hyvin kasvatettu (?) koira. Kerrankin kun tulimme sisälle ja olimme menossa hissiin, joku vanha nainen tuli portaita ja kauhistuneena Papan huomattuaan huudahti minulle, että älä vain laske sitä irti. Kuitenkin kuin lumoutuneena hän jäi tuijottamaan Papaa ja hetken päästä sanoi, että sehän taitaakin olla aivan kiltti. Ilmeisesti Papan rauhallinen katse sai tämänkin henkilön levolliseksi siitä, ettei talossa asu mikään hurjimus, vaan hyvin erikoinen nelijalkainen ystävä. Kummallista kyllä, Papa luottaa aivan kaikkiin ihmisiin. Eräs ilta olimme sen kanssa juuri tulossa kotiin kävelyltä ja jäimme vaihtamaan kuulumisia muutaman tuttumme kanssa, kun pihaan saapui joku juopunut mieshenkilö. Papa huomasi hänet heti ja vaikka miehen askel oli ollutkin keikkuva, halusi tämä minun poikani mennä tervehtimään häntäkin. Ihmeellinen luottamus ja suvaitsevaisuus Papassa asuu, se tuntuu antaneen koko ihmiskunnalle anteeksi kaiken sen pahan, mitä sille on tehty. Minun sydämeni Papa on jo vienyt kokonaan. Yhtenä iltana kotona kaappia penkoessani, käteeni sattui Pelastetaan Koirat yhdistyksen esite, se sama jota taannoin kannoin kädessäni ja katselin Papan kuvaa, ennekuin olin sitä oikeasti nähnytkään. Tällä kertaa esitteen lukeminen tapahtui onnellisemmissa merkeissä. Lukiessani Papa Giovannin kuvan kohdalle kirjoitettua tekstiä: ” pahimmassa tapauksessa se joutuu viettämään loppuelämänsä lyhyessä kettingissä, vailla rakkautta…” Vilkaisin alaspäin, siinä se makasi lattialla, pää sylissäni, toisella etutassulla lujasti jalastani kiinni pidellen ja katsellen hellyttävästi minua. Sanoin sille ääneen, että siinä sinä nyt olet, suuresti rakastettuna ystävänä, eikä sinun tarvitse enää päivääkään elää ilman rakkautta ja huolenpitoa. Joka päivä luulen, että enää tämän enempää ei ole mahdollista rakastaa ja seuraavan päivän tullessa joudun myöntää erehtyneeni, rakastavani Papaa taas eilistä enemmän. Tätä tarinaa muokatessani elämä hymyilee. Eilen olimme Papan kanssa koirapuistossa, se pyrähti kerta toisensa jälkeen laukkaamaan pallon tai minun perässä. Vielä kertaakaan en ole nähnyt sitä niin hyväkuntoisena ja se todella saa sydämeni pomppimaan riemusta! Eipä tiedä se virolainen, joka Papan on hylännyt, miten suuren aarteen on menettänyt eikä sitä miten onnelliseksi on minut tehnyt. Kiitos kaikille, jotka auttoivat minua saamaan tämän harvinaisen lottovoiton!
[divider scroll_text=””]
Pikkuiseni on poissa
Yhdeksän aikaan maanantaina 5.8 soitin tähänastisen elämäni vaikeimman puhelun. Soitin ja varasin Papa Giovannille matkan enkelten luokse. Edellisenä iltana olin jopa pelännyt, pelännyt kummallisella tavalla että Papa tulee sitten takaisin ja kostaa minulle, kun teen näin. Tiedän ettei se sitä tee. Tiedän että nyt on aika. Luulin etten tietäisi, mutta kuten kaikki minulle sanoivat, tiesin edellisenä iltana että nyt on Papan elämän tiimalasin hiekka kulumassa umpeen. Minun on pakko päästää Papa pois.
Soitin sen puhelun, mutten voinut ottaa asiaa samalla päivälle. Sanoin kuin unessa ”keskiviikko, käykö teille keskiviikko?”. He sanoivat että se käy. Kirjoitin paperille valmiiksi rakkaani kuolinpäivän. Tuntui pahalta, vain lievästi sanottuna. Tuntui kuin sydäntäni yritettäisiin väkivaltaisesti ja itsepintaisesti repiä rinnasta irti. Tuntuu kuin minulla ei olisi enää kykyä puhua, ajatella, olla hiljaa, itkemättä. Tuntuu kuin muutamassa sekunnissa elämäni olisi romutettu täysin. Hetkeen en edes tiennyt yhtään ainutta syytä, miksi minun pitäisi jaksaa eteenpäin. Sitten taas muistin.
Papa on niin pian mennyt huonoksi. Välillä kakkakin pääsee sisälle, jopa nukkuessa. Vahingossa lirautetut pissalätäkötkin ovat olleet koko ajan isompia ja isompia. Ruoka ei enää maistu, ja Papa näyttää kuihtuvan ihan silmissä. Kipuja on alkanut tulla, illat ovat tuskaisia ja itkuisia. Olen itse yrittänyt olla reipas, istunut lattialla itkevä Papa sylissä, ja lohduttanut sitä. Antanut vielä enemmän rakkautta, hellyyttä ja lämpöä sille. Ne eivät vain enää riitä, kun aika lähestyy.
***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** *****
Tulen kotiin keskiviikkona 7.8 tietäen että se tulisi olemaan muistissani ikuisesti hirvittävä päivä. Käytän Papan ja Tuffin normaalisti ulkona, vietän niiden kanssa hieman pidemmän aikaa ulkona. Papa laittaa makaamaan, otan sen pään syliini ja silittelen kultaa hellästi. Se katsoo minua uskomattoman älykkäillä silmillään ja näen sen katseessa sen saman kiitollisuuden kuin koko tämän yhdessä viettämämme kahdeksan kuukauden aikana. Itku alkaa taas puristaa.
Sisällä annan kaiken aikani ja huomioni jakamattomasti Papalle. Lasken tunteja, huomaan niiden vaihtuvan enää minuuteiksi… kohta tuo ihana olento lähtisi pois luotani…. Kerron Papalle kuinka suunnattoman paljon sitä rakastan ja että me varmasti tapaisimme jälleen jonain päivänä, että kohta sen olisi hyvä olla.
Eläinlääkäri tulee hieman jälkeen kolmen iltapäivällä. Itku pääsee heti, kun näen hänet. Hän kertoo koko ajan minulle, mitä tekee ja miten kaikki toimii. Papa saa rauhoittavan aineen siinä omalla pedillään, sylissäni. Vielä kerran se nostaa päänsä syliini nukuttavan aineen jo painaessa silmiä kiinni. Papa nukahtaa. Meinaan jättää asian siihen, haluaisin sanoa eläinlääkärille että ei jatketakaan, vaan annetaan pojan sittenkin herätä tuosta unesta….. En kuitenkaan tee sitä, sillä tiedän että se olisi itsekästä. Eläinlääkäri antaa pistoksen, joka nukuttaa Papan ikiuneen. Halailen edelleen rakasta, paijaan ja silitän. Laitan sen kaulaan hopeisen sydämen symboloimaan sitä, kuinka se vie sydämeni mukanaan lähtiessään luotani….
Hetken kuluttua eläinlääkäri kuuntelee sydämen ääntä, se ei enää lyö… ei ikinä enää. Ja taas minä jatkan itkuani, jonka lomassa tajuan miettiväni että varmasti kohta kuivun kokoon, koska olen jo niin paljon vuodattanut kyyneliäni.
Laitamme Papan pussiin, mukaan lähtee kukkia sekä minulta että Ainolta, ja viemme sen autoon. Huomaan paniikin poikasen hiipivän mieleeni, kunnes muistan että rakkaani tulee takaisin. Se ei ikinä lähtisi luotani, annoinhan sille kylmänä joulukuisena iltana lupauksen etten koskaan hylkää sitä. Se tulee kulkemaan aina mukanani. Tästä eteenpäin uurnassa, mutta voin hyvillä mielin ajatella pitäneeni Papalle antamani lupauksen; ”Äiskä ei ikinä hylkää sinua”.
PAPA GIOVANNILLE
Katsot suurilla, kosteilla silmilläsi minua. Näen silmissäsi vain puhtaan kiitollisuuden ja rakkauden. Katsot minua kuin sanoaksesi etten saisi surra sinua, kuin sanoaksesi että olit vasta ensimmäinen. Kuin kertoisit minulle että vielä on monta pelastettavaa. Olet urhea. Kunpa minäkin voisin olla. En ole, suru kaivaa sydämeeni syvää kuoppaa, tuska kouristaa vartaloani ja itku pyrkii väkisin ulos. Tulen kaipaamaan sinua niin paljon. Opetit minulle kuinka rakastaa, kuinka pyyteettömästi voi tulla myös rakastetuksi.
Otan sinut vielä syliini. Painat pääsi sydäntäni vasten, kuten aina ennenkin. Me molemmat tiedämme että se on viimeinen kerta. Sinä et ole edes peloissasi, vain helpottunut, kuin olisit jo odottanut tätä. Tunnen suuren rakkautesi vielä. Tahdon imeä muistini syövereihin kaiken sinusta, miltä turkkisi tuntuu sormissani, miltä sinä tuoksut, miten katselet minua…. Kaiken. Painan vielä hellän suukon kuonollesi, rutistan sinut itseäni vasten ja kuiskaan, kuinka sinua rakastan. Tiedän että tiedät, kuulet sen sydämelläsi.
Tuntuu kuin enkelit odottaisivat jo sinua. Ripustan kaulaasi hopeisen sydämen. Se kertoo että veit jotain mukanasi, osan minusta, sydämeni. Silmäsi sulkeutuvat ja näytät nukkuvalta, levolliselta. Itken sinua rakkaani. Tiedän että nyt sinulla on hyvä olla. Tiedänhän minä. Silti tunnen tuskaa, mikset voinut olla luonani kauemmin. Enkelit laskevat siipensä suojelevasti yllesi ja aloittavat kauniin laulunsa. Ne vievät sinut mukanaan. Ne ottavat sinulta kaiken kivun pois ja saavat sinut juoksemaan taas. Sinä taisitkin olla liian hyvä tänne, taisit olla enkeli jo eläessäsi. Ehkä sinut lähetettiin tänne, jotta minä saisin kokea ainutlaatuisen rakkauden ja tuntea pyyteettömyyden kosketuksen. Ehkä sinun tarkoituksesi oli olla kaikkien tulevien pelastettavien isä. Elämäsi luonani oli kuin lyhyt tähdenlento, mutta ymmärrän sentään olla kiitollinen jokaisesta päivästä kanssasi.
Hyvää matkaa rakkaani, nähdään myöhemmin!
Minna&Tuffi
