11 loka Zarkovicassa tarvitaan apuamme

Yön tullen Zarkovican koiratarhalla erimielisyydet ja reviirin, oman pienen tilan puolustaminen unohtuu. On jo syksyisen kylmä, tuuli kolahtelee vanhan ruosteisen merikontin nurkissa, rotat aloittavat metelöintinsä pimeydessä ja yksi toisensa jälkeen koirat käpertyvät kylki kylkeä ja selkä toista vasten pitääkseen itsensä ja lähimmän kaverinsa lämpimänä. Kontti täyttyy aivan ääriään myöten.

Sandra ja Ebony

Sandra nostaa kontin laverille koiran toisensa jälkeen ja loput sisään mahtuvat nukkuvat tiiviisti toistensa lomassa kontin lattialla kuin elävänä mattona. Kaikille tarhan koirista ei kuitenkaan riitä suojakseen edes kunnollista koppi -tai parakkipaikkaa.

Sandra itse nukkuu kontissa kaikki vaatteet päällä, otsavalo päässä, joka hetki valmiina lähtemään apuun, jos yhdelläkään tarhan koirista on joku hätänä. Lyhyiden nukahdusten jälkeen sain useasti todistaa, miten Sandra oli jo otsalamppu pimeää halkoen menossa, kuultuaan jotakin huolestuttavaa, kun vielä itse etsin lamppuani tai jalasta yöksi riisumiani kenkiä. Opin kyllä nopeasti nukkumaan otsalampun ja kenkien kanssa itsekin, sillä yli kolmensadan eläimen asuttamassa paikassa ei ole montaa edes rotanhiljaista hetkeä tai hetkeä jolloin joku koiralapsista ei tarvitsisi jotakin.

Vaikka aamulla ensimmäisenä Sandra riensi ruokkimaan koiria, en nähnyt hänen itsensä syövän kaikkina päivinä ollenkaan. Hän joi vain Nescafen vanilla lattea, koska se pitää hänet liikkeellä, mutta on miedompaa, kuin tavallinen kahvi, joka saa liian kovilla olevan Sandran sydämen lyömään epätasaisesti ja liian nopeasti.

Monien paikallisten asenne koiratarhaa kohtaan on täysin käsittämätön. Yksi omakotitaloa asuttava pariskunta toi kaksi koiraansa tarhalle, koska heillä ei ollut oikein aikaa ja tilaa enää koirilleen ja tarha on heidän mielestään paratiisi koirille. En tiedä mitä liikkuu ihmisen ajatuksissa, joka pystyy uskottelemaan itselleen tekevänsä suorastaan hyvän työn viemällä entisen perheenjäsenensä tarhalle koiraparatiisiin. Kenen paratiisissa rakennukset hajoavat ympäriltä myrskyllä. Kenen paratiisi on kesäisin kuuma kuin helvetti ja talvisin jäätävän viiman piiskaama. Kenen paratiisissa ei koskaan tiedä onko seuraavana päivänä ruokaa tai pääseekö lääkäriin, jos on vakavasti sairas tai loukkaantunut.

Koirien paratiisi?

Me ehdimme tehdä ja oppia kolmen tarhapäivän aikana paljon, mutta tehtävää on loputtomasti. Jokaikinen avustustavara ja ruokasäkki pitää kantaa ylös kivikkoista rinnettä ja päivittäin satoja litroja vettä tulee kantaa pitkiä matkoja vesipisteiltä koirille, kivikkoisessa maastossa, joka on hyvin hankalakulkuinen ilman mitään kantamuksiakin.

Jos joku ihminen seurattuaan vain muutamankin vuorokauden Zarkovican tarhan eloonjäämiskamppailua ja Sandran uurastusta tulee sanomaan, että hän ansaitsee tai tarvitsee enemmän ja kipeämmin apua kuin Sandra koirineen, luulenpa, että mieleni tekisi lyödä.

Me emme saa jättää Sandraa ja koiria oman onnensa nojaan, vaikka suuri osa rikkaan turistikohteen, Dubrovnikin asukkaista ja päättäjistä on niin tehnyt. Nämä ihmiset eivät halua lähimailleen koiratarhaa, eivätkä he ehkä koskaan opi ymmärtämään, että koiratarhat ovat normaalien uraansa, lapsiinsa ja harrastuksiinsa keskittyvien ihmisten aikaansaannos. Siistit ja puhtaat kansalaiset tuijottavat paheksuen kassajonossa koirilta haisevaa, tomuista ihmistä, jonka ostoskärry on täyttynyt kymmenien kilojen ruokasäkeistä. Nämä omaan itseensä ja hyvinvointiinsa panostavat ihmiset eivät ehkä koskaan ymmärrä, että niin kauan kuin he hylkäävät eläimensä, niin kauan he näkevät kassajonoissa Sandroja ja kaikkia meitä muita väsyneitä, likaisia, mutta palavasilmäisiä eläinten puolesta taistelijoita. Ja ihan niin kauan on perustettava esteettisesti ikävältä silmiin näyttäviä löytöeläintarhoja, kun osa ihmisistä välittää tai ajattelee liian vähän.

Matkalaisistamme yksi nukkui tarhalla ja kaksi läheisessä pikkukylässä huonetta ja keittokomeroa vuokraavan paikallisen perheen luona. Meitä varoitettiin jo ennen matkaa huutelemasta, että olemme menossa koiratarhalle ja se myös kertoo paljon osan paikallisväestön ajatusmaailmasta. Parasta jos välttämätön paha pysyy poissa silmistä, siten se pysyy myös poissa mielestä.

Vaikka työskentelimme tarhalla auringonnoususta pitkälle pimeään otsalamppujen valossa yhdessä Sandran kanssa, emme ehtineet tehdä kuin pienen osan jokapäiväisistä tarvittavista töistä tarhalla. Jouduimme priorisoimaan ajan ulko -ja sisäloishäädätysten laittoon, allergisten ym. iho-oireiden lievitykseen, yhteistyösopimuksen solmimiseen paikallisen eläinlääkärin kanssa sekä juomaveden loputtomaan kantoon, ruoan hankintaan, kakkojen siivoamiseen ja tietysti yrityksiin jakaa ihan jokaisessa mahdollisessa välissä rakkautta ja hellyyttä sitä niin kipeästi kaipaaville.

Me saimme vietyä vähän apua ja paljon toivoa Zarkovican-koiratarhalle.

Matkalaukkuihin vietäväksi kertyi mm. yhteensä mahtavat 80 Bayvantic-ulkoloishäätöä, joiden lisäksi kaikkia erilaisia muita ulko -ja sisäloishäätöjä. Nutriplus-geeliä saimme matkaan ison muovikassillisen ja lisäksi paljon muita äärimmäisen tärkeitä eläinten ensiapu -ja lääkintätarvikkeitä.

Te teitte jälleen kerran mahdolliseksi avunviennin sitä kipeimmin tarvitseville – KIITOS <3