[do action=”elaimen-tiedot” kiire=”” varattu=”” ika=”” sukupuoli=”Narttu” leikattu=”” sijainti=”Saksassa”/]Tapasin surusilmäisen Arlan ensimmäisen kerran helmikuussa Giurgiun kunnallisella koiratarhalla. Se kyhjötti pää painuneena häkin perimmäisessä nurkassa verkkoon nojaten. Se oli takkuinen, pelokas ja äärettömän laiha. Koko maailman suru tuntui asuvan tässä pienessä mummossa.
Kun katsoin Arlaan se käänsi katseensa pois ja koitti tekeytyä vielä huomaamattomammaksi ja pienemmäksi häkissään. Sen silmät viestittivät kauhua ihmistä kohtaan. Kuljin tarhalla enkä saanut mummon silmiä pois mielestäni. Palasin uudelleen ja uudelleen sen häkin eteen ja tiesin, etten voi jättää sitä odottamaan hidasta kuolemaa, armeliaampaa olisi suoda sille nopea ja tuskaton loppu, jos emme pystyisi auttamaan sitä enää toisin.
Kun menin sisään häkkiin Arla koitti juosta edestäni karkuun riiputtaen kipeää takatassuaan. Seurasin perässä ja jouduin ahdistamaan sen nurkkaan, jolloin Arla koitti viimeisillä voimillaan puolustaa itseään hampaillaan. Sen voimat olivat kuitenkin jo niin vähissä etten tuntenut toppatakkini läpi kipua. Nostin pienen luurangon laihan mummon syliini ja se huokaisi päättäen luovuttaa itsensä käsiini.
Vein Arlan Magda’s Angels Placessa sijaitsevaan työmaaparakkiin yhdessä toisten sillä kertaa mukaamme päässeiden Martan ja Aidan kanssa. Petasimme niille pehmeät pedit, vettä ja ruokaa. Arla sai myös kipulääkkeen ja jätimme ne nukkumaan pois väsymystään.
Seuraavana aamuna Aida oli ensimmäisenä ovella vastassa, Marta kurkisteli Aidan takaa ja Arla katsoi epäluuloisena pediltään. Siitä päivästä lähtien me aloimme harjoittelemaan Arlan kanssa kosketusta. Alussa ihmisen käsi sai sen sävähtämään ja yrittämään siirtyä kauemmas, mutta jo parissa päivässä sain kuulla ensin pienen tyytyväisen ynähdyksen, sitten Arla painoi päänsä puskeakseen kättäni ja lopulta mennessäni parakkiin sain nähdä pikkuisen heilauttelevan häntäänsä.
Suurimman osan aikaa Arla vietti nukkuen pedillään, kuin se olisi ollut sen suurin aarre ja ehkä se olikin. Ehkä se oli ensimmäinen pehmeä, hyvä ja lämmin mitä Arla oli elämänsä aikana saanut? Joskus saatoin löytää Arlan hipsuttelemassa toisten tyttöjen kanssa, mutta aina sillä oli tapana juosta takaisin omalle pedilleen, kun ihminen tuli sisään. Se oli kuitenkin jo ehtinyt oppia, että käsi antaa hyväilyjä ja uskaltautui paljastamaan jopa masunsa silityksiä varten.
Meille tuli tilaisuus lähettää Arla Bukarestilaiselle eläinklinikalle hoitoon ja siellä mummo viettikin parisen kuukautta. Me saimme erilaisia diagnooseja, jotka kumosivat toisensa, emmekä lopulta saaneet oikein varmuutta siihen millaisia hoitoja Arla tarvitsisi. Se siirtyi takaisin Angels Placeen ja voi sitä riemua, aivan kuin se olisi päässyt kauan kaivattuun kotiinsa, kun se tunnisti paikat.
Vaikka Arla on iloinen päästyään tarhalle takaisin, se ei osaa uneksia, että voi olla jotakin vielä ihanampaa. Koska me emme saa johdonmukaista hoitosuunnitelmaa Arlalle, olemme päättäneet yrittää saada sen Suomeen hoitokotiin ja eläinlääkärin tutkimuksiin ja näyttää, että maailmassa on paljon mukavia asioita oman pehmeän pedin lisäksikin.
Jos pystyt auttamaan Arlaa kohti vielä sen itse tietämättömiä unelmia, me otamme kiitollisena vastaan jokaisen sentinkin. Me emme tiedä emmekä osaa arvella minkä ikäinen Arla tällä hetkellä on, sillä sen elämä on ollut hyvin rankkaa ja se näkyy sen koko olemuksesta. Me emme uskalla vielä luvata sitäkään onko Arlalla aikaa vain hetki vai vuosia, me pystymme vain lupaamaan, että teemme kaiken parhaamme, että sen tulevat elinpäivät olisivat tästä eteenpäin onnellisia, kivuttomia ja turvattuja.
[divider scroll_text=””]
Tästä Vanhat Koirat -projektin sivulle >>
[divider scroll_text=””]
Arla on saanut oman, loppuelämän kodin Saksasta. Olemme todella onnellisia Arlan puolesta ja toivotamme hänelle kaikkea hyvää <3 Iso kiitos vielä kaikille, jotka tukivat Arlan kuntoutumista tähän asti! Arla-mummo nauttii nyt olostaan ja on kiitollinen saamastaan hoidosta.
