[do action=”elaimen-tiedot” kiire=”” varattu=”” ika=”Enkeli” sukupuoli=”Narttu” leikattu=”Steriloitu
” sijainti=”Suomessa”/]Kuulumisia kodista 29.1.2009
Olin juuri tullut lenkiltä ja keskittynyt puolustamaan reviiriäni isoltä ääliöltä joka luuli, että on sopivaa kävellä häkkini ohi tuosta noin vaan, kun verkon toiselle puolelle kyykistyi naishenkilö. Varovasti hän tarjosi kättään haisteltavaksi ja nuuhkaisun jälkeen varmistin lipaisulla, että käsi oli varmasti puhdas. Siinä sitten katseltiin toisiamme, minä vähän ihmeissäni, että miksei tuo hölmö tajua viedä minua ulos. Onneksi Katarina tuli paikalle ja asiat alkoivat edetä. Lähdimme yhdessä pihalle ja siellä sain kuulla että pääsisin uuteen kotiin, sinne matkustaisin laivalla. Minulle oli siinä vaiheessa aivan sama vaikka oltaisiin lennetty sinne, kunhan vain lähdettäisiin johonkin. Katarina saattoi meidät taksiin, epäili etten ehkä itse haluaisi sinne mennä. Väärä luulo, minä hyppäsin heti kyytiin ja koko matkan istuin sen naisen sylissä johon olin jo vähän paremmin ehtinyt tutustua. Välillä kyllä piti vähän mulkoilla sitä miestä joka istui vieressä, eihän niistä koskaan tiedä… Taksi jätti meidät satamaan ja siellä vietimme aikaa laivan lähtöön saakka ostoksilla käyden ja paremmin toisiimme tutustuen. Sain mm. arvolleni sopivan timanttipannan, sen naisen mielestä diivalla pitää olla diivalle sopiva panta, ja siinä on kyllä ihan oikeassa! Eläinkaupassa oli muitakin Suomeen matkustavia koiria, terkkuja vaan tutuille! Laivaan meno ja sieltä poistuminen sujui erittäin vauhdikkaasti, halusin nopeasti sinne ”kotiin” ja mitäs siinä sitten turhia jahkailemaan. Ehdin tutustua muutamaan kanssamatkustajaan sekä Viron että Suomen päässä ja kaikki kehuivat käytöstäni, johon tuumasin että aika mukavia nämä suomalaiset.
Automatka Porvooseen sujui onneksi nopeasti, kauneusunet olivat nimittäin laivalla jääneet vähälle ja minulla oli tapahtumarikas päivä takana. Vihdoin oltiin perillä ja heti lähdettiin lenkille. Yllätykset siltä illalta eivät olleet vielä ohi, minun piti kuulemma tutustua johonkin espanjalaiseen hidalgoon vielä kymmenen aikaan illalla. En todellakaan ollut parhaimmillani ja sen sai kyllä don juan kuulla! Yllättävän sitkeitä nuo espanjalaiset, moukka ei antanut periksi ennenkuin sai haistettua kuka minä olin. Onneksi sen jälkeen sain olla rauhassa ja uuden kortteerini tutkittuani vetäydyinkin nukkumaan makuuhuoneeseen laitetulle isolle tyynylle.
Aamulla lähdettiin lenkille, täytyy sanoa että olen kyllä tottunut vähän parempaan palveluun kuin mitä täällä sai. Ulos ei päässyt ilman että istui paikallaan, ja kun yritin komentaa, ei mitään vaikutusta!? No, onneksi sentään lenkkeilymaastot täällä ovat hyvät, pääsee metsään melkein joka päivä.
Sisään tullessa ovella oli yllätys, sain nähdä, että talossa asuu vielä muitakin, nimittäin 2 persialaiskissaa. Siinä vaiheessa hermot petti, on suomalaisia, espanjalainen ja nyt sitten vielä persialaisia, EI KÄY!!! Näillä ihmisillä ei selkeästi ole aikaisempaa kokemusta aidon diivan hermorakenteesta, kyllä tällaisista asioista pitäisi keskustella etukäteen. Lopputulos oli se, että kissat sai minulta äkkilähdön ja asuivat saunassa seuraavan viikon.
Nyt on reilut kaksi kuukautta kulunut Suomeen tulosta ja olen oppinut paljon uusia asioita, osa hyviä ja osasta käydään edelleen keskustelua. ”Se mies” on kuulemma isäntä ja ”se nainen” on emäntä. Espanjainen hidalgo on osoittautunut hyvät käytöstavat omaavaksi herrasmieheksi ja parin yhteenoton jälkeen on yhteiselo alkanut sujua ihan mallikkaasti, kunhan pysyy kaukana MINUN VINKULELUSTA! Ne persialaisetkin on ihan vaan kissoja, vaikka näyttävät minun mielestä vieläkin vähän oudoilta. Niillä on kyllä hyvää ruokaa, eikä niitä haittaa jos vähän käyn maistamassa niiden kupista, eli kai ne ovat ihan ok… Ruokaa en saa ottaa ennenkuin saan luvan, se kyllä vähän harmittaa, samoin kuin tassun antaminen. Onneksi täällä kotona saa näyttää harmituksensa ihan vapaasti ja kun minua harmittaa, irvistän kyllä niin kovasti että olen saanut lempinimen ”Alien”. Itse en ole nähnyt, mutta sanovat että kun irvistän, näyttää siltä että koko hammasrivistö työntyy kymmenen senttiä ulos suusta, eli kai minä sitten olen aika pelottava. Vähän hidasta porukkaa tämä uusi isäntäväki kuitenkin on, niiltä kesti kolme viikkoa ymmärtää se, että minua voi pitää metsässä ja pihalla vapaana, en minä minnekään lähde, en kai nyt kun on herkkuja tarjolla! Niitä saa erittäin helposti sillä tavalla, että kulkee vierellä ja tillittää silmiin. Tuo hidalgo on siinä suhteessa vähän hidas, sanovat että se on asunut Suomessa jo puolitoista vuotta eikä siltikään tajua noin helppoa juttua. Taitaa olla luonteella osuutta asiaan, tunnetusti nuo välimeren asukit ovat avoimempia kuin me pohjoisemmassa asuvat ja niinpä tuokin pöljä menee tervehtimään kaikkia vastaantulijoita jos vaan saa siihen mahdollisuuden. Minä kyllä pysyn vähän sivummalla, pääsee nimittäin ulkonäköni paremmin oikeuksiin kun ei ihan naamatusten olla. Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen uuteen kotiini,täällä on hyvää ruokaa ja saan tarpeeksi rapsutuksia, haleista en niin välitä. Kiitoksia vaan kaikille, jotka autoitte minua pääsemään kotiin!
[divider scroll_text=””]
Kuulumisia kodista joulukuussa 2011:
Katson ikkunasta takapihalta metsään johtavaa polkua ja minun on vaikea uskoa että emme enää lähde sitä pitkin yhdessä lenkille. Kaikki tapahtui niin nopeasti että vieläkin minun on vaikea uskoa että minun varjoni on poissa ja kahdenkeskiset sieni-ja marjareissut ovat ohitse.
Siitä hetkestä kun kyykistyin häkkisi viereen ja nuolaisit kättäni verkon läpi ja katsoit silmiin kovin vakavana, syntyi välillemme yhteys, joka vain vahvistui sen kolmen vuoden aikana, jonka saimme viettää yhdessä. Kuten tarhakuvauksestasi aikanaan luin, olit pieni supertähti ja sinusta tuli minun elämäni koira.
Et todellakaan ollut sieltä hiljaisimmasta päästä vaan sanavarastoosi kuului kaikki käheästä haukusta omintakeiseen ”älämölöön”, joka oli jotain haukun, ulinan ja vinkunan välimaastoa ja joka kuului naapuriin asti (asumme omakotitalossa) kun joku tuli kotiin.
Omanarvontuntoisena diivana pidit kurissa naapuruston nuoremmat koirat käheällä haukulla tai hurjalla irvistyksellä, jos tultiin liian innokkaasti ja liian lähelle. Naapurin kultainen noutaja sai moneen kertaan lähtöpassit pihaltamme, joka sinun mielestä ulottui naapurin terassille asti. J
Perheemme toisen koiran kanssa vietitte rauhallista yhteiseloa, eikä eripuraa syntynyt enää ensimmäisten parin viikon jälkeen kun saatiin selvyys siihen, mikä on kenenkin vinkulelu. Asiaa auttoi varmasti myös se, että toinen osapuoli on todellinen herrasmies, joka ei pienistä naisten oikuista hätkähtänyt.
Ensimmäisestä keväästä lähtien sinulla oli noin kerran vuodessa epilepsian tyylisiä kohtauksia, joita tutkittiin eläinlääkärissä pariinkin otteeseen, mutta niille ei löytynyt syytä, ja koska kyse oli harvoin esiintyvistä hyvin lievistä kohtauksista, lääkitystä ei katsottu tarpeelliseksi. Tosin tuolloin etsittiin neurologista vaivaa ja liian myöhään selvisi että kyse olikin jostain ihan muusta.
Itsenäisyyspäivän aatonaattona 2011 sait uuden kohtauksen, mutta tällä kertaa se ei mennyt hetkessä ohi, vaan kesti pari minuuttia ja sen jälkeen olit sekava ja motoriikka ei toiminut kunnolla. Päivystävän eläinlääkärin ohjeiden mukaan varasimme ajan verikokeisiin seuraavalle päivälle, koska hänen mielestään kyse oli muusta kuin epilepsiasta. Ja niinhän se oli, verikokeissa maksa-arvot olivat pahasti pielessä ja ultrassa selvisi syykin: n. 4 cm kokoinen kasvain maksassa. Meidät lähetettiin kotiin, koska vointisi oli parempi ja mitään hoitoa ei enää voitu tarjota. Viikon päästä oli tehtävä raskas päätös, sinun oli aika lähteä tähdeksi taivaalle, sillä vaikka lähdit lenkille yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin, niin korttelilenkkikin oli sinulle liian suuri haaste ja ruokakaan ei enää maistunut entiselle ahmatille.
”Suru on rakkauden hinta” on joku viisas todennut ja sain kokea että lause pitää enemmän kuin paikkansa kun 14.12.2011 Cindystä tuli enkeli maksasyövän vuoksi.
Kiitos Pelastetaan koirille siitä että autoitte Cindyä löytämään kotiin!
[divider scroll_text=””]
Tarhakertomus
Viehättävä ikäneito Cindy elelee Tallinnan koiratarhalla. Ikää Cindylle on kertynyt noin 8 vuotta.
Cindy on hauska paketti. Se on sielunelämäänsä ymmärtävälle ihmiselle varmasti elämänsä koira, todella iso persoona pienessä kuoressa. Millainen tämä pieni supertähti sitten on? Cindy on noin 35 cm korkea, turkki tyttömäisen laineikas. Eletty elämä näkyy Cindyn hiukan harmaantuneilta kasvoilta ja yleisestä päättäväisyydestä. Tämä leidi on jo oppinut, mitä se haluaa ja mitä se ei halua. Cindy on perusystävällinen ja suhteellisen seurallinen jopa vieraille ihmisille. Aistittavissa on kuitenkin, että Cindyn elämässä pääosaa ovat näytelleet sen omat ihmiset, Cindy tuntuu olevan kiintyvää sorttia, kun sen kanssa pääsee alkututustumisista pidemmälle.
Muiden nuorempien koirien toikkarointiin Cindyn ymmärrys ei ihan tuntunut ihan riittävän, se toivoi riekkujien katoavan läheisyydestään hiljaisella murinalla ja huulen nostamisella. Cindy on selkeästi valikoiva seurastaan, mutta voi tietenkin olla, että vähemmän stressaavassa ympäristössä Cindy ei laittaisi pahakseen rauhallista koiraherraseuraa. Epäilemättä poikaystävältä vaaditaan kyllä silloinkin tietyt laatukriteerit, tilannetajua ja tyylitietoisuutta. Sensijaan kaikki kissat miellyttävät neidon silmää ja sitä käytetäänkin ahkeraan ”testikoirana” etsiessämme koiraperheisiin sopivia kisuja.
Cindy on pohjimmiltaan oikea kultamurunen, mutta kuten kaikilla suurilla diivoilla, on tälläkin tähdellä muutamia huomiota vaativia piirteitä. Ensinnäkin ihanaisen Cindyn ikä näkyy sen kasvoilta, luonteen lujuudessa, mutta myös mahan alta löytämästämme pienehköstä kasvaimesta. Se pyritään tutkimaan ensitilassa tarhalla ja todennäköistä on, ettei se tule vaikuttamaan Cindyn elinennusteeseen suuntaan eikä toiseen. Toiseksi Cindy todella tuntuu nähneen elämää jo sen verran, ettei se epäröi ohjata ihmisen käytöstä päättäväisesti haluamaansa suuntaan. Sillä oli tassussa joku takertunut tikunpala ja sen mahdollisesti tekemä pieni nirhauma. Kun yritin auttaa ja tartuin tassuun selvittääkseni ongelman laadun, sain kerta toisensa jälkeen hiljaisen, mutta hyvin määrätietoisen murahduksen ja varoituksen, ettei hän tarvinnut apua kyseiseen tilanteeseen. Toistimme tämän useamman kerran ja koska olin ehtinyt nähdä jo sen verran, ettei tassussa ollut silminnähtävästi enää mitään akuuttia hätään, jätin minua mulkoilevan Cindyn rauhaan. Tästäkin tilanteesta olisi varmasti selvitty puhtain paperein tarvittaessa, mutta ennen luottamuksen rakentamista Cindy ei ole niin sanotusti täysin solmuun väännettävä tapaus. Tuttujen ihmisten se antaa tutkia ja hoitaa itseään. Suosikkejaan kohdatessaan Cindy suorastaan villiintyy ja juoksee innoissaan suukottaen näiden syliin.
Lopuksi vielä joitain tietoja Cindystä: Cindy ei sovellu kerrostaloon, koska haukkuu jo tarhalla aikalailla. Cindyä on helppo ulkoiluttaa sen näppärän koon ansiosta, mutta kyllä tämä leidi osaa hihnassa vetääkin, joten ihan täysin ei kannata tuudittautua sen pieneen kokoon kuitenkaan. Cindy oli mukanamme tarhan sisäpihalla ja hyppäsi itse autoomme sisälle ja tuntui toivovan, että olisimme vieneet sen jonnekin muualle. Toivottavasti pian Cindyn oma, uusi ihminen ilmaantuu ja rouva pääsee pois tarhalta, kohti valoisaa tulevaisuutta.
15.9.2008 Cindy on steriloitu ja siltä on samalla poistettu kasvain.
Cindy sai kodin lokakuussa 2008.
