[do action=”elaimen-tiedot” kiire=”” varattu=”” ika=”n. 2-vuotias” sukupuoli=”Narttu” leikattu=”” sijainti=”Suomessa”/]MAP-yhteistyötarhallemme johtavien teiden varsille on muotoutunut monia pysähdyspaikkoja, joille hylätyt, nälkäiset, kodittomat koiraystävämme osaavat tulla odottamaan valkoista autoa, josta saa apua. Myös yksi pieni mustanruskea, hyvin arka narttu oli tuttu näky jo kuukausien ajalta yhdeltä näistä pysähdyspaikoista. Koira oli kuitenkin niin arka ettei se tullut edes nukutusnuolen kantaman päähän, joten sen kiinni saanti oli mahdotonta, kunnes lopulta elokuun alussa pikkuinen onnistuttiin ihmeen kaupalla saamaan kiinni ja kuljetettua turvaan koiratarhalle.
Meillä oli yllättäen yhdellä syyskuun lennolla ylimääräinen paikka pienelle matkustamokoiralle vapaana ja vaikkei Helli ollut ennättänyt olla vielä kovin kauaa tarhalla se valikoitui matkustamaan riittävän pienen kokonsa ja ehdottomasti sosiaalistamista ja rohkaisua vaativan ujoutensa vuoksi. Matkasin tarhalle ja koska tiesin kyseisen tytön olevan matkakumppanini, päätin käydä tekemässä vähän tuttavuutta siihen ennen lentoa.
Hellin nähdessä minusta ensivilauksen se säntäsi muovisen koirapedin taakse murisemaan ja kun hivuttauduin lähemmäs Helli naksautteli hampaitaan varoittaen tulemasta senttiäkään eteenpäin. Koiratarhalla on aina todella paljon tekemistä ja krooninen kiire, joten tutustumisemme jäi Hellin kanssa sillä erää siihen.
Kotiinlähtöpäivänä, paremminkin yönä, olimme MAP:n Florinin kanssa kolmen aikaan aamuyöstä pilkkopimeässä Bukarestin lentokentän parkkipaikalla tekemässä viime valmisteluita, kun pienenpieni koirankuono pilkahteli parkkipaikan autojen lomassa. Helli oli jollain keinoin saanut hajotettua kuljetuslaukkunsa ja paennut autosta. Ehdin kauhulla ajatella yhtälöä äärettömän arka koira, Romanian pääkaupungin kadut, pimeys, sydänpysähdys (itselläni nimittäin), kun Helli päätti, että olemme Florinin kanssa turvallisempi vaihtoehto, kuin nuo pimeät ja pelottavat kujat. Se juoksi luoksemme ja nostaessani sydän edelleen hakaten pienen koiratytön syliin, se painautui niin kiinni rintaani vasten kuin pääsi ja kietoi pikkutassunsa ranteeni ympärille tiukasti. Tämän ilmeisesti meitä molempia järkyttäneen välikohtauksen jälkeen olimme ihan parhaat ystävät eikä ensitapaamisen murinoista kuulunut inahdustakaan.
Helsinki-Vantaan lentokentällä, suukkojen ja kyynelten nielemisen lomassa luovutin pienen, niin nopeasti rakkaaksi tulleen Hellin kotihoitoperheensä hyvään huomaan ja muutama päivä suomeutumisen jälkeen saimme ensikuulumiset hoitokodista.
”Helli on kaikin puolin hurmaava tyttö. Arkailee edelleen, mutta tulee jo määrätietoisesti luokse, ihan syliin asti. Haastaa leikkiin sekä ihmisiä, että koiria.. ja onnistuu molemmissa! Isompia koiria tosiaan arastelee ja pistää puolustusvaihteen päälle, jos liian lähelle pääsee joku isompi koira. Myös lasten kovaääniset leikit kiertää kyyristellen kaukaa. Polkumopoille yms. pitää vähän murista. On oppinut lehdelle ihan ekapäivästä ja syö hyvin. Kuluneiden päivien perusteella sanoisin että Helli sopisi kahden aikuisen kotiin tai kotiin missä lapsi/lapset ovat jo vanhempia, kovaäänisen leikki-iän ylittäneitä. Helli vaatii tulevalta kodiltaan hyvää ”koiran lukutaitoa” ja paaaaljon rakkautta. Menee varmaan ainoanakin koirana koska kiintyy niin ihmisiin, mutta ei tosiaan pistäisi pahaksi pienestä leikkikaveristakaan.”
Vajaan viikon kuluttua edistysaskeet:
”Helli reipastuu päivä päivältä. On silti rauhallinen tyttö.. ainakin vielä. Ulkona menee jo todella hyvin. Flexillä kävelee hyvin, tavallisella hihnalla vielä jännittää kun se stoppaa niin äkkiä niin sitten vähän alkaa pelottaa ja pitää vähän istua ja alkaa purra hihnaa tai koittaa kiivetä syliin. Helpoin hoitolainen mitä meillä koskaan ollut. Matot saa olla lattialla ja kaikki paikat, kengät ja johdot ehjiä.”
Hellin hoitoäiti Annika päättää sanoihin: ”Hellistä saa joku vielä aarteen!”
Helli sai kodin 9.10.2016.