[do action=”elaimen-tiedot” kiire=”” varattu=”” ika=”Enkeli” sukupuoli=”Uros” leikattu=”” sijainti=”Suomessa”/]Syksyllä 2005 olin viemässä lahjoitustavaroita Tallinnan uudelle tarhalle. Samalla oli tarkoitus auttaa lenkittämään koiria. Huomasin yksin häkissä istuvan mustan koiran, josta minulle kerrottiin, että siitä ei kukaan vielä mitään tiennyt koska se oli juuri tarhalle tuotu. Joku veti minut häkin luokse lepertelemään koiralle ja mietin, että tuleeko se kohta naamalle sieltä. Koira tuijotti hetken eleettömästi, kunnes hännänpää alkoi hieman vipayttaa. Lopulta se jo uskalsi tulla rapsutettavaksi. Lenkillä huomasin sen olevan erittäin pelokas, se pelkäsi muita koiria kun ne haukkuivat ja meni pitkin seiniä ja maata. Ulkona se pelästyi jos hihna yhtään kiristyi. Mutta jostain syystä minuun se luotti eikä suostunut ottamaan edes lihapullia kuin minulta ja piiloutui taakseni. Tiesin, että tämä on se minun koira. Meni jouluun ennen kuin Tomu (ent. Jumbo) saapui vihdoin Vivan kaveriksi. Tomun kanssa alku oli hankala. Se pelkäsi leivänpaahdinta, roskista, ovia ja miehiä (mutta aggressiivinen se ei ollut koskaan vaan lamaantui). Viva oli sille hyvänä tukena ja seurana. Puolen vuoden päästä oltiin aika lailla päästy jo peloista. Pamauksia se pelkäsi aina mutta esim. mies-pelko hävisi. Ja muiden koirien kanssa se ei lenkillä tullut toimeen, sisällä se niitä sieti.
Meillä oli omat hankaluudet mutta se luotto mitä se osoitti minua kohtaan oli jotain mitä en koskaan unohda. Tomu rakasti sohvalla makoilua ja rapsutuksia. Ja vettä ja ennen kaikkea lunta. Lumessa pyöriminen oli parasta huvia (vaikka sitä olisi se muutama hiutale). Jos Viva oli itsenäinen, oli Tomu mamman vauva. Jos joku jännitti tuli se minun viereen tai syliin (miten nyt 35kg koira nyt mahtuu) ja minua tultiin aina tervehtimään kun tulin kotiin, miestäni ei välttämättä ollenkaan. Tomu oli erittäin laiha kun se tuli meille mutta sai nopeasti lihaa luiden ympärille. Koskaan siitä ei kuitenkaan tullut kovin lihaksikasta. Ja viimeisenä talvena sillä alkoi olla vaikeuksia pysyä pystyssä takapään heikkouden takia ja ulostamisasennossakin alkoi olla vaikea olla. Silloin tiesin, että minun on luovuttava. Ja halusimme tehdä sen ennen kesää, ettei Tomulle tule liian tukala olo. Sillä oli myös todettu lievä läppävika. Ja se rakasti talvea, joten se sai nauttia vielä sen. Keväällä 2013 ystävä eläinlääkärini kävi kotona nukuttamassa Tomun.
Vaikka Viva oli viisas ja ilmiömäinen koira, on Tomulla erityispaikka sydämessäni, ehkä siksi, että välillä oli vaikeaa mutta vaikka sillä oli erittäin kova elämä ollut (mm.hampaat oli hakattu sököksi (jotka kävin korjauttamassa) ja rinnassa oli ilm.puukon iskun aiheuttama haava) se luotti minuun kaikessa. Se oli minun oma poika joka nukkui mielellään ihan kiinni minussa vaikka olisi kuinka kuuma. Ajattelen aina, miten onnekas olin kun osuin Tomun häkin luokse sinä päivänä ja sain sen elämääni. Tomu <3
Ikävä on edelleen kova mutta ehkä se vielä ajan kanssa helpottaa. Molemmat koirat muuttivat elämääni paremmaksi ja toivon tehneeni myös niiden elämästä parempaa.
[divider scroll_text=””]
Jumbo makasi häkkinsä perimmäisessä nurkassa. Ohi kulkevat ihmiset ja sille tarjotut herkkupalat eivät saaneet sitä liikkeelle vaan se täytyi hakea hihnan kanssa sieltä pois. Arasti liikehtien se pikkuhiljaa askelsi lenkittäjän kanssa pois tarhan alueelta. Jumbo oli kaikesta ympärillään tapahtuvasta kovin hämillään ja siksi se hakikin lenkittäjästään tukea. Pikkuhiljaa Jumbo hieman rohkaistui,mutta kun sen luo meni useampi ihminen se peräytyi taluttajansa jalkojen taakse kuin turvaa etsien. Jumbo antoi tutkia hampaat ja korvat,mikään pelkonäykkijä se ei ole. Iäksi arvioisin n. 2 vuotta ja säkäkorkeutta sillä on n. 65cm. Eli kyseessä on nuori ja iso poika,joka tarvitsee paljon aikaa ja ymmärtämystä tottuakseen elämän tuomiin käänteisiin. Jumboa ei pidä ottaa säälistä. Sen iso ja hellyttävä ulkomuoto varmasti herättää säälinkin tunteita,mutta sen ei saa antaa vaikuttaa päätökseen.
Jumbon kanssa pitää tehdä töitä,jotta sen itseluottamus saadaan kasvamaan sille tasolle,että se pystyy jälleen luottamaan ihmiseen ja nauttimaan elämästä.
Jumbo sai jouluna 2005 oman kodin.
