Klo 5.24
Huomenta jostain Latvian ja Liettuan väliltä. Tarkka sijainti on hieman hämärän peitossa, sillä olen matkannut muutaman tunnin ”omassa yksiössäni”, hevoskuormurin ”välitilassa”, sulassa sovussa erilaisten lahjoitusten kanssa…
Lähdimme matkaan eilen illalla Hausjärveltä ja saavuimme Tallinnaan 23.30. Sieltä on nyt taitettu matkaa tänne..missä nyt sitten olemmekin… Aurinko on jo korkealla, ehdottomasti keskikesällä matkaamisen iloja, ei liiemmin hämärää aikaa.
Meitä on siis matkassa minun lisäkseni Sini Isaksson ja kuskimme Jari. Lastina vajaa 7000 kg lahjoituksia Romaniaan, josta koirille ruokaa on noin 5000 kg. Lisäksi kyydissä on paljon lääkkeitä, sidostarpeita, neuloja, ruiskuja, kanylointivälineitä, puhdistusaineita, pantoja, remmejä, ruokakuppeja, leluja, luita ym ym. Hevosille on loimia, riimuja, satuloita, suitsia, suolakiviä, ravintolisiä jne. Andalle ja Magdalle meillä on kaksi sohvaa, jääkaappi, pakastin, hella, moottorisaha, pöytä, tuoleja, vaatteita, kenkiä, kuivatarvikkeita jne.
Matka on alullaan ja suurin huolenaihe tällä hetkellä on auton kestäminen ja rikollisuus. On niin monia seikkoja joita pitää ottaa huomioon ja monia turvallisuusriskejä… Toivottavasti meillä on paljon enkeleitä matkassa.
Kirjoitan tätä Puolan takarajalla, aivan lähellä Slovakian rajaa. Tähän asti kaikki on mennyt hämmästyttävän hyvin. Matka-aika tosin venyy odotettua pidemmäksi koska matkanteko on hidasta tällä lastilla ja näillä teillä. Puolan osuus on ollut todella pitkä. Tiet ovat muuttuneet vuoristoisemmiksi, mitä lähemmäs pääsemme ja se tuottaa omia ongelmiaan vanhan auton kestävyyden kanssa. Maisemat ovat kuitenkin upeat! Puolassa näkyi tosi vähän koiria ja nekin mitä näimme olivat pieniä tai keskikokoisia seurakoiria, hyvinvoivan näköisä, moni ulkoilee vapaana talonsa lähistöllä. Tietysti yhden huoltsikan pihassa oli karussa häkissä sakumix, joka haukkui ääni käheänä ja joi kaiken veden mitä sille kannoimme… Mutta tämä ei varmasti ole edes alkusoittoa sille mitä kohtaamme Romaniassa…
Unta ei ole liiemmin nyt noin 36 h matkustamisen jälkeen ollut. Nukuimme yöllä autossa Puolassa kuusi tuntia. Mielin määrin kahvii ja tupakkaa…
Olemme suunnitelleet paljon mihin kaikkialle meidän pitää Romaniassa ehtiä ja mitä kaikkea tehdä. Aikataulu perillä on hyvin tiukka ja voi olla että paluumme viivästyy suunnitellusta.
Ylitimme yöllä 23 aikaan Romanian rajan! Bukarestiin on rajalta n.650 km, emmekä ole vielä edes puolessa välissä. Ajo on todella hidasta, sillä tiet ovat järkyttävät, etenkin tämänkuntoiselle autolle. Luojan kiitos auto on yhä kasassa! Ajoa on takana nyt n.60 h.
Ironista on että emme nähneet koko matkan aikana, Virossa, Latviassa. Liettuassa, Puolassa, Unkarissa ja Sloveniassa yksittäisiä kulkukoiria hyvin harvassa ja sillä siunaaman sekunnilla kun saavuimme Romanian puolelle, niitä alkoi olemaan joka paikassa… ensimmäinen pieni lauma jolkotteli tien yli raja-alueella. Pieniä ja isoja, pentuja, vanhuksia, tiineitä luurankoja. Kuin helvetin esikartano. Palaan aina uudestaan miettimään miten on MAHDOLLISTA että em maat saavat kulkukoiraongelmansa ratkaistua, tai ainakin pidettyä aisoissa, mutta Romanialle se on mahdotonta?
Juttelin Andan kanssa taas hetki sitten, meidän on tarkoitus mennä suoraan hänen luokseen ja saada hänelle tänään auto ostettua, purettua kuormaa ja tietysti tutustuttua koiriin. Anda varoitteli meitä Romanian liikennekulttuurista ja ”hulluista ihmisistä”, kuulosti kuitenkin iloiselta ja odottaa tuloamme, se luo toivoa että määränpää häämöttää jossain… Olen ehtinyt jo vannoa moneen kertaan etten ikinä enää lähde tälle reissulle, nyt kuitenkin huomaan miettiväni, että eiköhän se menisi, jos vaikka hieman luotettavammalla autolla ja väljemmällä aikataululla…
Huh, nyt vihdoin ehdin istua hetkeksi alas kirjoittamaan tätä. On ollut aika hektistä, pitkiä päiviä. Paljon aikaa menee täällä odottamiseen, joka paikassa odotetaan ja tunti tarkoittaa jotain kolmen ja neljän tunnin väliltä…
Pääsimme Andalle vihdoin maanantai-aamuna. Oli aivan ihanaa tavata hänet vihdoin ja vastaanotto oli lämmin. Myös Andan tytär Alina oli paikalla auttamassa. Anda asuu Frumusanissa, Calarasin kunnassa, lähellä Bukarestia. Asuinalue on chipisien, eli romaanien aluetta ja meno siellä on..no, melko kammottavaa. En ymmärrä miten Anda kestää sitä jatkuvaa uhkaa, painetta ja stressiä. Parkkeerasimme kuorma-automme Andan portin taakse ja aloimme purkaa kuormaa. Andalle meni noin 2500 kg ruokaa koirille, jääkaappi, sohva, moottorisaha, mikro, hella, vaatteita, lääkkeitä ja tarvikkeita koirille ym ym. Andan ex-aviomies joka auttaa yhä Andaa monissa asioissa, on etsinyt sopivaa ja hyvää autoa ja löytänyt vm-2005 Renault Kangoo tila-auton joka maksaa 2700 e. Koska Andan paypal tilillä on 700 e autoa varten, annoimme yhdistykseltä autoa varten 2500 e, siinä on 500 e auton tarkistusta ja turvalaitteiden ostoa varten. Anda ei voi säilyttää autoaan omalla kadullaan, koska se ryöstettäisiin heti, vaan sitä tullaan pitämään Alinan luona Bukarestissa, josta Alina pääsee auttamaan äitiään usein.
Paikalliset naapurit päivystivät kadun toisella puolella ja ei mennyt kauaa kun ensimmäinen pikkupoika tuli luoksemme auttamaan. Apu ei tietysti ole siellä koskaan ilmaista ja maksoimme pojan isälle 15 kg koiranruokasäkillä. En usko että ruoka meni heidän nälkiintyneen näköisille ja hakatuille koirilleen, vaan se varmaan myytiin. Pian perässä alkoi tulla lisää miehiä, joista yksi alkoi vaatimaan että annamme heille ruokaa tai muuta ja jos emme, hän potkaisee portin sisälle ja hakee osuutensa itse. Minkä ihmeen osuuden? Täysin käsittämätöntä touhua, me tuomme Andalle lahjoituksia ja naapuristo vaatii ”osuutensa”… Tunnelma oli kireä ja painostava, Anda ja Alina vakuuttivat kaiken olevan kunnossa, mutta emme ehkä aivan siitä vakuttuuneet… Kysyimme helpottaisiko tilannetta jos maksaisimme ruokana heille jotain pientä, mutta Anda sanoi että se vain pahentaa tilannetta ja saa heidät vaatimaan lisää. Anda soitti poliisin paikalle, joka, ihme kyllä, kerrankin tuli paikalle ja sai väkijoukon hajaantumaan.
Andalla on tällä hetkellä 107 koiraa. No, 109 koska me veimme hänelle bussipysäkiltä moottoritien varresta noukkimamme kaksi noin kahdeksan viikkoista pentua mennessämme… Anda kertoi selvästi hyvin tyytyväisenä että koiramäärä on laskenut 150:sta nyt 109:ään ja kun meidän mukaamme lähtee kahdeksan ja Sveitsiin adoptioon yksi, on määrä kohta alle sadan! Andan tavoite on saada koiramäärää alemmas, koska hänellä ei ole paljoa tilaa ja ennen kaikkea siksi koska asuinalue on vaarallinen, koko ajan saa pelätä milloin koiria myrkytetään tai päästetään irti tai muuta…
Ihania koiria niin paljon, tutustuimme moniin uusiin sivuille tuleviin koiriin ja kuulimme monia tarinoita koirien taustoista. Ihastuin suuresti Johnnyyn, joka on ollut Andalla nyt noin kaksi vuotta, niin hellyydenkipeää mussukkaa en ole hetkeen nähnyt. Anda oli herännyt keskellä yötä noin kaksi vuotta sitten koiran karmivaan huutoon kadulla ja juossut katsomaan, ja siellä kaksi miestä oli hakannut Johnnyä kirveellä. Ei käynyt ilmi mitä Johnny oli heidän mielestään tehnyt, mutta Anda sai maksamalla ottaa puolikuolleen Johnnyn hoiviinsa. Johnny kuntoutui ja se on aivan uskomattoman upea luonne, vihani ihmisiä kohtaan sai taas uuden ulottuvuuden…
Andalla ollessamme saimme miellyttäviä vieraita kun kaksi Andan facebook kaveria saapuivat paikalle bukarestilaisen papin kanssa, joka halusin suurelle pihalleen kaksi isoa koiraa, joiden adoptio oli sovittu jo aiemmin. Hienoa että tietoisuus lisääntyy hitaasti myös paikallisten keskuudessa.
Illalla ajoimme Giurgiuun joka tulisi olemaan ”tukikohtamme” matkan ajan. Giurgiun kunnallista tarhaa hallinnoi Magda Radu, juristi ja aktiivinen eläinsuojelija. Magda on uskomaton teräsnainen joka hallinnoi tarhaa ja sen työntekijöitä rautaisella otteella ja tuntuu ettei ole mitään mitä Magda ei pystyisi organisoimaan ja järjestämään.
Menimme illalla myöhään käymään tarhalla jonne jätimme kuorma-automme tarhan sisäpihalle turvaan, sillä tarhalla on ympärivuorokautinen valvonta. Tarha on romanialaisittain todella siisti, moderni ja hyväkuntoinen, siellä häkeissä on katot suojaamaan sateelta ja paahtavalta auringolta ja Magdalla on monia suunnitelmia parantaa tarhan oloja entisestään, hän mm aikoo istuttaa puita jotta tarhalle saadaan varjoa, sillä se sijaitsee aukealla alueella, jossa ei luonnostaan kasva ympärillä mitään. Tarhalta on sata metriä Tonavan rantaan, josta kannetaan vedet tarhalle.
Emme ehtineet olla kauaa tarhalla kun Magda vei meidät syömään, mikä oli melko lailla luksusta, sillä olimme syöneet viimeksi Unkarissa huoltsikalla voileivät ;) Majoituimme Magdan ja hänen miehensä Florianin taloon, he itse majoittuivat Romaniassa olomme ajaksi Magdan äidin asuntoon. Pääsimme nukkumaan ruokittuamme matkan varrella kadulla asuivia koiria ja suunniteltuamme seuraavan päivän ohjelmaa. Koiria on Romaniassa joka puolella minne ympärilleen katsoo, teiden varsilla, huoltamoiden, korjaamoiden ja kauppojen liepeillä, pelloilla jne jne. Ajaessamme maanantaina Bukarestia kohti, laskimme 12 kuollutta koiraa parin tunnin sisällä tien varressa.
Tiistaina aamulla menimme takaisin Giurgiun tarhalle, jossa meitä odotti paikallisen televisioaseman kuvaaja ja toimittaja. He haastattelivat Siniä ja Katarinaa ja kuvasivat meitä. Moni, jopa romanialainen eläinsuojelija, uskoo että me tai ainakin Magda tekevät voittoa ja bisnestä eläimillä ja tätä harhakuvaa halusimme erityisesti oikoa, että kauttamme tulevat eläimet menevät Suomessa adoptioon lemmikeiksi, eivät myyntiin. Puhuimme myös sterilointien tärkeydestä ja ylipäätään yhteistyöstämme Magdan kanssa.
Jutun teon jälkeen minä ja Sini lähdimme taksilla Bukarestiin. Emme voineet mennä sinne rekallamme koska Bukarestin keskustaan sillä ei saa ajaa emmekä saaneet henkilöautoa vuokrattua mistään. Menimme Ortovet eläinlääkäriasemalle, jossa mm Anda on käyttänyt kaikki koiransa rokotuksilla, hoidoissa, tarkastuksilla jne jne. Ortovetin omistaa Dr. Liviu Gaita, joka on ollut suureksi hyödyksi ja avuksi koko ajan jonka olemme yhteistyötä tehneet romanialaisten kanssa. Dr. Gaita esitteli meille klinikan ja sen tilat, tutkimushuoneen, toipumistilat ja vastaanoton. Kilinikka on hyvin moderni, siellä pystytään tekemään kaikki tarvittavat tutkimukset, testit ja toimenpiteet ja toiminta on tehokasta ja asiallista. Olimme hyvin tyytyväisiä kaikkeen näkemäämme.
Tapasimme Andan Ortovetillä jonne hän toi kaikki kahdeksan mukaamme lähtevää koiraa lähtötarkastukseen.
Ortovetilla tapasimme myös Emma koiran kotihoitajan Sandrinen joka toi Emman passeineen meille. Mukavaa oli myös tavata klinikalla romanialaisia omistajia koirineen, koiria joista oli selvästi pidetty hyvää huolta ja joista välitettiin oikeasti. Ehkä kuitenkin joskus liikaakin, sillä näimme myös vanhan dalmatilaisen iäkkään omistajansa kanssa, koira oli jollain tavalla halvaantunut tai jäykistynyt, eivätkä sen jalkojen nivelet toimineet ja se liikkui metrin kerrallaan tönköillä jaloillaan… Omistaja käytti koiran klinikalla ja sitten he lähtivät pois, emme tiedä mitä tapahtui mutta teki todella pahaa katsoa koiran olemusta ja kulkua. Romaniassa eutanasia on kirosana, ja se koskee paitsi kaduilla asuvia koirapopulaatioita, myös kotikoiria. Koira lopetetaan vain äärimmäisessä hädässä, yleensä vasta silloin kun koira on kärsinyt jo pitkään. Kulkukoirien ”eutanasia” taas ei ole mitään mitä me kyseisellä termillä käsitämme. Tämä on ristiriitaisuuksien maa, kaikin tavoin.
Ortovetilta matkasimme Bukarestin halki toiselle klinikalle, Onevetiin, jota mm Magda käyttää. Onevet, samoin kuin Ortovet, on todella korkeatasoinen, asiallinen ja toimiva paikka. Onevetilta mukaamme lähti Jolie koira, joka oli ollut hoidossa kilinikalla odottamassa adoptiota.
Perustimme molemmille klinikoille Andaa ja Magdaa varten tilin jonne laitoimme rahaa, nyt vain 500 e per klinikka, jota Anda ja Magda saavat käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Matka on vienyt rahaa odotettua enemmän, yllätyksiä on tullut, joten alkuperäinen suunnitelmamme laittaa vähintäänkin tuhat euroa per klinikka ei nyt toteutunut, mutta se on jatkossa helpompi hoitaa koska olemme nyt tavanneet molempien klinikoiden eläinlääkärit ja he tietävät mitä tarkoitamme.
Onevetilta lähdimme Glinan tarhalle, joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Bukarestista. Glinan tarhaa hallinnoi Asociata A Doua Sansa, jonka vetäjiä ovat Carmen Mandescu ja Ioana … Glinan tarha sijaitsee hyvin huonon tien päässä (jonne ei edes kuormurilla olisi päässyt), keskellä peltoja, vailla minkäänlaista suojaa tuulta, vettä, lunta tai aurinkoa vastaan. Koiria on tarhalla nyt noin 215 ja samalla alueella olevan, kymmenen vuotta toimineen yhdustyksen, Robin, puolella on noin 100 koiraa. Tarha, tai pitäisikö sanoa alue on täysin alkeellinen ja vailla minkäänlaista turvaa tai henkilökuntaa. Milloin vain kuka vain voi mennä tarhalle ja vapauttaa kaikki koirat tai myrkyttää ne. Täytyy sanoa että olo oli melko epätoivoinen… Ioana oli tarhalla meidän mennessämme sinne ruokkimassa koiria, siis yksin ruokkimassa yli kahta sataa koiraa. Tarhalle oli juuri dumpattu myös pentue, mustavalkoisia pienen pieniä palleroita, joiden mahat pömpöttivät, silmät vuotivat ja turkit kuhisivat. En usko niiden selviävän.
Tarhalla oli toinen toistaan hurmaavampia, kauniimpia ja kilteimpiä koiria! Mikä määrä upeita yksilöitä joista niin monelle olisi mahdollista löytää koti, niin monen elämä mahdollista muuttaa. Voi kun voisimme tehdä niin paljon enemmän. Jatkossa tulemme miettimään miten voisimme enemmän auttaa Glinaa, nyt veimme heille vain noin 500 kg ruokaa.
Poislähtiessämme ajoimme Glinan kaatopaikan ohitse jonne viedään kaikki jätteet Bukarestista, jossa on 1,9 miljoonaa asukasta, joten alue on valtava. Saimme kuulla että kaatopaikalla asuu vapaana satoja kulkukoiria, jotka ovat puolivillejä, elleivät täysin villejä ja ne lisääntyvät täysin holtittomasti.
Tiistai-iltana veimme matkaan lähteneet koirat Giurgiun tarhalle odottamaan Suomeen lähtöä ja kello olikin jo yli yhdeksän kun pääsimme syömään ja talolle lepäämään.
Surullista keskiviikossa oli, että kolme potilasta Giurgiussa ei jaksanut taistella, vaan illalla joukosta oli kolme pois, kaksi pentua ja yksi pieni aikuinen koira. Kaikki kolme menehtynyttä olivat tulleet viikon sisällä tarhalle, pennut vain paria päivää aiemmin, emmekä tiedä mikä niiden hengen vei.Keskiviikkona kello soitti hyvissä ajoin ennen kuutta, Florian tuli hakemaan meitä ja lähdimme suoraan Andan luokse hakemaan lähteviä koiria. Andalta lähti Suomeen kahdeksan koiraa. Aikataulu oli kiireinen sillä meidän oli saatava kaikki Suomeen lähtevät koirat yhdelle samalle tarhalle, jonne tultaisiin tekemään vielä kertaalleen virkaeläinlääkärin tarkistus passien ja mikrosirujen osalta. Byrokratia on Romaniassa hyvin, hyvin haasteellista ja monimutkaista ja korruptio on yhä jokapäiväistä. Papereita pitää olla paljon ja joka ikisessä tulee olla leimoja leimojen perään. Lähtötarkastuskin tehtiin osalle koirista jopa kolmeen kertaan ja eläinlääkäriä juoksutettiin tarhalla aina vain laittamassa uusia merkintöjä ja leimoja papereihin. Meillä meni oikeastaan koko päivä lähtöselvitysten ja tarkastusten tekemiseen ja siitäkin huolimatta keskiviikkoillaksi suunnitelemamme lähtö venyi torstaille.
Keskiviikon ja torstain välisenä yönä saimme unta ruhtinaallisesti täydet kahdeksan tuntia, mikä teki hyvää tulevaa kotimatkaa ajatellen. Torstai aamupäivä meni asetellessa häkkejä autoon, asentaessa vesikuppeja, vilttejä ja kerätessä kokoon kaikkea tarpeellista paluumatkaa varten. Hieman ennen lähtöämme tarhan pihaan kaarsi lava-auto jonka lavalla oli jaloistaan ja kuonoistaan tiukasti sidottuina kaksi keskikokoista, laihaa nuorta koiraa. Ne olivat järkyttävän shokissa, kauhu paistoi niiden silmistä ja kuola valui teipin välistä. Kuski oli napannut koirat kiinni naapurustonsa pihasta, jonne koirat olivat hakeutuneet elettyään pitkään metsässä, kunnes nälkä ajoi ne ihmisten läheisyyteen. Onnekasta oli se että mies toi koirat tarhalle eikä heittänyt niitä sidottuina paketteina takaisin metsään kuolemaan hitaasti, mikä ei olisi ollut yhtään yllättävää Romaniassa.
Magda ja Florian lähtivät omalla autollaan saattamaan meitä Romanian rajalle, koska he halusivat varmistaa ettemme joudu vaikeuksiin kuormamme kanssa, sillä Romanian viranomaisilta voi odottaa ihan mitä vain. He siis ajoivat edellämme 15 tuntia yhteen suuntaan, Giurgiusta rajalle. Uskomattomia ihmisiä! Rajalla oli vastassa tulli joka pyysi tietysti passimme ja auton paperit. Sitten he kysyivät mitä meillä on lastina ja kerroimme että koiria. Ilmeet olivat epäuskoiset ja huvittuneet kun avasimme sivuoven ja he näkivät osan koirista. Että suomalaiset oikeasti kuskaavat romanailaisia katukoiria Suomeen! Toinen tulli miehistä nosti kätensä pystyyn ja ilmoitti ettei hän halua mennä sisälle ja toinen taas alkoi lauleskella ”who let the dogs out…” Jatkoimme siis matkaa Unkarin puolelle hyvin sujuvasti muuten, paitsi että jotenkin aivan käsittämättömällä tavalla olimme hukanneet tullessa ostamamme tietullin maksukuitin, sitä ei kerta kaikkiaan vain löytynyt mistään vaikka olimme sen aivan varmasti ostaneet. Virkailija kutsui meidät koppiinsa ja näytti laskimella että ilman tietullia matkaamisesta rapsahtaa 2000 e sakko. Epätoivoiset ja surkeat ilmeemme ja tuhanteen kertaan vakuuttelumme saivat kuitenkin ihmeen aikaiseksi ja virkailija sanoi vain ”no problem, you go”. Hän siis päästi meidät noin vain pälkähästä!
Paluumatkalla pidimme ajopäiväkirjaa, johon kirjasimme jokaisen pysähdyksen, koirien tarkistuksen, ulkoilutuksen, juottamisen ja syöttämisen. Pysähdykset ovat sujuneet hyvin, ainakin tähän perjantai iltapäivään saakka, jolloin tätä kirjoitan. Koirat ovat kaikesta hässäkästä ja raskaasta matkustamisesta huolimatta ihmeen rauhallisia ja niiden hermot ovat toistaiseksi kestäneet hyvin, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, pientä urosta, joka tarhalla oli hyvin kiltti mutta nyt matkan aikana se vain murisee häkissään, emmekä ole voineet ajatellakaan sen ulosottamista…. Uskon että sekin kuitenkin reipastuu vielä kunhan pääsee hoitopaikkaansa rauhoittumaan. Kaikki me kaivataan jo matkan päättymistä.
Saapuminen Hyvinkään ABC:lle missä koirien luovutus tapahtui, oli elämäni ikimuistoisimpia hetkiä ja liikutuksen kyyneliltäkään ei vältytty. Meitä oli vastassa yhdistyksen aktiiveista Mira ja Kata ja heitä oli ihana nähdä, sekä tietysti suurta joukkoa koirien omistajia ja kotihoitajia. Siinä vaiheessa kun auto oli tyhjä ja häkit näyttivät orvoilta niiden matkustajien lähdettyä maailmalle, tiesin että tämä kaikki oli vaivan arvoista. 20 koiraa saivat mahdollisuuden parempaan elämään, sellaiseen onnelliseen koiran elämään, jonka jokainen heistä ja niistä tuhansista taaksemme jääneistä ansaitsisi.
Työ jatkuu tämän reissun jälkeenkin, taipaleemme Romanian kulkukoirien auttamisessa on vasta aluillaan ja paljon on vielä tehtävää. Nyt kun on itse nähnyt omin silmin mitä elämä paikan päällä koirilla on, taistelutahto ja motivaatio senkun lujittuvat, vähän kerrallaan, yhteen hiileen puhaltaen, me pystymme tekemään paljon!
Nöyrimmät kiitokseni kaikille, ketkä osallistuivat tämän matkan toteuttamiseen, teille kaikille ketkä elitte matkassamme mukana ja monille romanialaisille ystävillemme ketkä tekevät päivittäin mitä arvokkainta työtä.
Salla & Sini