16 maalis 14.6.2002

Matkalaisia oli tällä kertaa vain kolme eli Marianne, Tero ja minä. Alun perin lähtijöitä oli vain kaksi, Tero ja minä, ja koiria kolme, mutta onneksi Marianne sai järjestettyä itselleen vapaapäivän matkaa varten. Onneksi todellakin, sillä tuotavina oli kaksi saksanpaimenkoiraurosta, Ukko ja Väinö, sekä sekarotuinen narttu Verna, joka sekin oli ihan hyvänkokoinen.

Laivamatka Tallinnaan sujui tuttuun tapaan kahvilan antimia mutustellen ja koirista jutellen. Ainakin minä vain puolitoista vuotta koiran omistaneena kuuntelin korvat höröllä Teron, joka on harrastellut enemmänkin koirien kanssa, juttuja, ja taisipa Mariannekin saada muutaman vinkin Sofieta varten.

Olin soittanut luottotaksikuskillemme Kallelle jo edellisenä päivänä Suomesta ja tilannut hänet satamaan puolikahdeksitoista. Soitin vielä terminaalista Kallelle saapumisemme varmistaaksemme, ja kävi ilmi, että kyyti oli jo valmiina pihalla. Eikun taksiin ja menoksi. Kiepautimme perinteisesti Maksimarketin kautta, josta ostimme koirille herkkuja ja pennuille tarkoitettua kuivamuonaa, josta tarhalla oli kuulema pula. Koska satoi, Marianne päätyi ostamaan myös kumisaappaat, mikä minunkin olisi pitänyt tehdä, sillä sain tallustella koko iltapäivän litimärissä kengissä. Vielä nopeasti apteekista Frontlinet kassiin ja olimme valmiit jatkamaan matkaa.

Tarha näytti sateen pieksämine koirineen tavallistakin lohduttomammalta. Vaihdoimme nopeasti vaatteet. Tero meni samantien koirien luo ja katsomaan erityisesti omaa Ukko-koiraansa, kun taas Marianne ja minä jäimme tarkistamaan Gallerian koirien tilannetta Aven kanssa. Asiat selvisivät sujuvasti, ja lähdimmekin noin vartin katselmuksen jälkeen katsomaan kolmistaan paria pentua. Pennut, Lollo ja Rosso, olivat kovin pontevan näköisiä pikkupalleroita. Otimme kuvat niistä ja niiden emosta, Ginasta.

Tehtävänämme koirien Suomeen hakemisen lisäksi oli kirjoittaa tietyistä koirista lisätietoja, kuvata koiria ja ottaa ylös koppien numeroita. Sade sen kun jatkui, joten homma oli varsin hankalaa. Paperit kastuivat, musteet levisivät, kynät reistailivat ja sekä naamamme että kameramme saivat osansa koirien jaloista kimpoilevista hiekka- ja mutaroiskeista. Tarhalla oli näet kolme ulkoiluttajaa, meidän matkaseuralaisemme Tero sekä kaksi suomalaista tyttöä, ja muut koirathan sinkoilevat aina ketjuissaan, kun jokin koira viedään kävelylle.

Aloitimme työn narttujen puolelta. Heti ensimmäinen koira oli suuri suosikkini Selma. Otin Selmasta kuvan ja annoin sille herkkuja. Selma painautui minua vasten, kiehnäsi, laittoi tassut olkapäilleni ja pussaili. Kurkkuani kuristi, kun tiesin, etten voisi ottaa koiraa mukaani. Eteenpäinhän sitä oli vaan mentävä, ja koira toisensa jälkeen tuli ”hoideltua”. Erityishuomiota saivat Nea, Mariannen lellikki, ja Ulpu, josta oli tarkoitus saada ainakin yksi kiva lisäkuva. Uusia narttuja ei kuudessa päivässä ollut tullut kuin muutama eli saksanpaimenkoirasekoitus Sandra ja siro Fanny-tyttö.

Kävin välillä laittamassa Teron kanssa Frontlinet mukaan lähteville koirille, ja sitten jatkoimme urospuolen läpikäymistä. Uroksia olikin vaikeampi tunnistaa, sillä kumpikaan meistä tytöistä ei ollut viettänyt paljon aikaa niiden kanssa. Muutaman uroksen eli Rolandin ja Alexin suhtautumista kissoihin ja muihin koiriin piti testata. Tero vei ensin Rolandin kissoihintutustumiskävelylle, joka sujui sen verran kohtuullisesti, että koira varattiin. Marianne koetti saada aran Alexin lähtemään katselemaan maisemia, mutta koira pelästyi lähestymisyrityksestä, säntäili vauhkona ja onnistui lassoamaan Mariannen kettingillään. Tero sai kuitenkin ajan kanssa Alexin lähtemään kävelylle. Myös tämä testi meni sen verran hyvin, että Alexkin on nyt varattu. Erityisesti mieleen uroksista jäi musta, keskikokoinen vanhaherra Tahvo, jolla oli liikuttava ja elämää nähneen koiran katse.

Lopuksi kävimme pentujen ja pienten koirien aitauksissa. Pentujen aitauksessa oli kolme villakoirasekoitustyttöä, jotka osoittautuivat varsinaisiksi villikkoriiviöiksi ja koettivat viedä koko show’n. Ystävällisiä ja mukavantuntuisia pentuja Lilli, Lotta sekä Ilona olivat, mutta sellaista kuvaa, jossa näkyisivät aitauksen kaksi muuta pentua, Dennis ja Jimi, oli vaikea saada, ja lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi nostaa toinen pojista, Dennis, kopin katolle pois innokkaitten tyttöjen ulottuvilta.

Sitten otimme vielä kuvia uusista pikkukoirista Brendasta ja Topista sekä jo maaliskuussa ensimmäisellä tarhamatkalla näkemästäni arasta ja erittäin persoonallisen näköisestä Rikusta. Brenda oli päättänyt pysyä kuivana kopissaan, joten saimme arvonneidistä vain ”koppikuvan”.

Sisällä olevat koirat jäivät ainakin minulta vähälle huomiolle, sillä kävin katsomassa niitä vain nopeasti ennen lähtöä. Sisällä olivat vanhat tuttavat Jason (nykyinen Cliff), joka näytti kovin apaattiselta, ja Lisa, joka oli päässyt aikaisemmin päivällä kävelylle, sekä muutama pienempi koira, mm. pieni narttu, joka oli odotti niin isoja pentuja, ettei eläinlääkärin mukaan selviäisi synnytyksestä. Eläinlääkäri olikin suositellut nartun nukuttamista ikiuneen, sillä se oli kaiken lisäksi vanha. Annoin jokaiselle koiralle herkkuja ja painuin vaihtamaan vaatteet.

Kotimatkamme alkutaival näytti hieman vaikealta, sillä Verna ei olisi millään halunnut antaa laittaa pantaa kaulaansa vaan pakoili peloissaan koppiinsa. Talutin koiran kangerrellen ulos tarhalta. Kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea aikaahan se vaati, mutta onneksi Ave tuli ilmoittamaan, että taksi on vartin myöhässä. Toisen pikku ongelman saivat aikaan Väinö ja Ukko, jotka alkoivat kinata tarhan edustalla keskenään. Ukko uhitteli isommalle veljelleen siihen malliin, että suunnittelimme jo ottavamme toisen hytin laivalla. Pojat kuitenkin rauhoittuivat, ja taksimatka sujui niiden suhteen ongelmitta. Verna sen sijaan piti ”pakata” taksiin etu- ja takapäistä nostamalla. Matkapahoinvointikin vaivasi Verna-ressukkaa.

Väinö ja Ukko kulkivat hienosti terminaalissa, mutta Verna pisti edelleen hanttiin talutettaessa. Koska en olisi jaksanut kantaa Vernan kokoista koiraa, jouduin vetämään sen hieman väkipakolla mukanani laivaan. Kotimatka meni hienosti, mitä nyt Marianne sai ottaa vastaan rajummanpuoleisia hellyydenosoituksia Väinöltä. Vaikka Väinö oli ainakin minun näkemistäni sakemanneista suurin mahtavine päineen ja kuonoineen, niin toisaalta se oli kuin pehmonalle kellistelyineen ja syliintunkemisineen. Todella vaikuttava koira, joka ihastutti tullimiehiäkin veljensä Ukon ohella. Ukko oli jo heti alusta lähtien leimautunut Teroon, nautti selvästi Teron läheisyydestään ja painoi luottavaisesti päänsä Teron olkapäälle istuessaan tämän vierellä hytin lattialla. Verna puolestaan nukkui lähes koko matkan, mikä oli hyvä, sillä niin koira sai kerättyä voimia vielä jatkomatkaa varten Helsingistä eteenpäin.

Suomen puolella Vernan kävely sujui jo paremmin, vaikkakin askellus oli edelleen varsin varovaista. Ei mikään ihme, sillä Verna joutui olemaan tarhalla kovin kauan ilman kosketusta ulkomaailmaan. Lisäksi Vernan käytöksestä saattoi päätellä, että sitä oli lyöty. Väinön omistajat ottivat vastaan Hänen Suuruutensa, Tero lähti Ukkonsa kanssa kotia kohti ja minä sekä mieheni otimme Vernan emäntänsä Marin kanssa kyyditettäviksi linja-autoasemalle. Helsinki vaikutti perjantai-illan juhlijoineen kovin etäiseltä ja jotenkin asiaankuulumattomalta.

Kirjoittanut: Paula