16 maalis 15.12.2002 – Miran teksti
Tarhamatka 15.12.2002
Tämä matka on ollut minulle henkisesti kaikista raskain koko sinä aikana, mitä Varjupaikissa olen käynyt. Tällä reissulla Suomeen pääsi iso joukko minulle erityisen tärkeitä koiria, en olisi halunnut luovuttaa niistä kolmesta koirasta ketään, vaikka tiesin kuinka hyvät kodit koiria odottaa. Olin itkenyt matkaa jo hyvissä ajoin ennen ko. päivää ja minusta taisi olla muutama tuttava jo ihan huolissaankin. Mutta minkäs teet kun tahtoisit niin paljon omaksesi oman varjulaisen ja joudutkin vain aina antamaan kaikki pikku kullat toisille… Koin sen erittäin raskaana. Sain perjantaina kuitenkin ajatuksia hieman muualle, koska vietin pikkujouluja, minkä vuoksi en sitten ehtinytkään nukkumaan yhtään ennen kuin Katarina tuli hakemaan minua juhlapaikalta.
Automatka meni miten meni… meidän piti tehdä hyvää vauhtia laskevan ”juhlakuntoni” vuoksi muutama pysähdys tien laitaan, mutta perille päästiin kuitenkin ihan ajoissa. Keräsimme ihmiset porukkaan terminaalissa ja lähdin matkalaisten kanssa kävellen laivaan kun Katarina ja muutama muu meni auto check-inin kautta. Mukanamme matkassa oli varjulaisten omistajia, tulevia omistajia ja muuten vaan mukaan lähteneitä. Laivalla tunnelma oli hieman erikoinen, sillä kaikilla tuntui olleen pikkujoulut edellisenä iltana. Osa porukoista taisi käydä parikin kertaa WC:n puolella parantelemassa oloaan ja osa paranteli oloaan kahvilassa.
Halusimme tuoda jouluksi mahdollisimman monta koiraa kotiin ja nyt Suomeen lähtisi mukanamme: Karu, Tiikeri, TaikaPoika, Raisu, Rufus, Pörris, Hilma, Luna, Toffo, Tatu, Tico, Pinsku, Saana, Greta, Molly ja Fami. Mietimme jo kuumeisesti menomatkalla kenet minä toisin, en osannut päättää mitenkään. Tuntui, että jokaisella näistä koirista olisi erittäin hyvä syy tulla autossa ja vain autossa. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun; Menemme Katarinan, Tiikerin, Karun ja Taikan kanssa farmariauton kyytiin. Vaikka kyseessä olikin kolme aikuista ja leikkaamatonta urosta päätöksemme piti.
Matkalaiset hyppäsivät tilataksiin, me muut sullouduimme autoihin lahjoitusten sekaan. Menimme kaikki Maxi markettiin ostamaan lähteville koirille ulkoloishäädöt ja tarhalle jääville koirille herkkuja. Pyörin Maxi Marketissakin ihan omia reittejäni, ajatukset olivat niin sekaisin näiden kolmen herran takia. Tarhan parkkipaikalle päästyämme repesin itkuun. Katarina yritti lohduttaa minua, mutta en saanut lopetettua itkuani millään. Minua pelotti kaikki, kuinka sairas Karu olisi (olimme saaneet tämän tiedon henkilökunnalta Suomeen), tuleeko TaikaPojasta yhteiskuntakelpoista ollenkaan, suostuuko Tiikeri tulemaan taaskaan kopistaan ja suostuuko se minkäänlaiseen yhteistyöhön. Eniten minua kuitenkin pelotti näistä kolmesta kullasta luopuminen. Tarhalla ne olivat minun pikkuisiani, Suomessa ne olisivat jonkun muun pikkuisia.
Muut matkalaiset lähtivät vaihtamaan lämpöisempiä vaatteita sisälle toimistoon, minä jäin itkemään autoon ja Katarina vaihtoi vaatteet parkkipaikalla 15 asteen pakkasesta huolimatta. Kokosin itseni ja ajattelin, että jos en nyt mene koirien luokse, en uskalla mennä sinne ollenkaan. Lähdin marssimaan Suomeen varattujen koirien aitaukseen kyynelten valuessa pitkin poskiani. TaikaPoika otti minut iloisella hyppelyllä vastaan ensimmäisenä. Sanoin sille kauan odotetut sanat ”pääset tänään Suomeen, eikä sinulle tee enää kukaan mitään pahaa”. Murruin taas aivan täysin ja itkin TaikaPojan kaulassa puolituntia. Juttelin sille ja silittelin sen mattaista turkkia. Muistelin, että kun tapasimme alkukesästä, itkin TaikaPojann haistellessa ensimmäistä kertaa naamaani. Nyt kun lähden TaikaPoika mukanani, sama tapahtuma toistuu.
TaikaPojan jälkeen siirryin Karun luokse. Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että Karun tunnistettua ääneni, se kömpi ulos kopistaan, istuutui eteeni ja nosti toisen etutassuistaan kämmenieni suojaan :) Se muisti, että olin viimeksi lämmittänyt sen tassut jäädyttäen omat käteni. Halasin Karua ja aloin itkemään jälleen. Tuntui, että pysy ollenkaan kasassa. Karun silmät oli sumeat, se oli laihtunut entisestään ja se oli alakuloinen, mutta selvästi onnellinen nähdessään tutun ihmisen. Lämmittelin Karun tassuja hyvän tovin ja siirryin Tiikerin luokse. Siinä vaiheessa poika oli jo tunnistanut ääneni ja hyppi aivan vauhkona ketjussaan. En ollut uskoa silmiäni!!! Onko tuo se sama koira jonka kannoin viimeksi? Jonka pakotin pois kopista ketjusta vetämällä? Tiikeri hyppi päälläni, läimi tassuilla kasvoihini, nuoli naamaani… ja Karu sekä TaikaPoika uikuttivat omissa kopeissaan odottaen omaa vuoroaan. Tiikeri sai minut hymyilemään ja lopulta jopa nauramaan. Siinä vaiheessa tajusin, että varpaani ovat aivan jäässä, koko kroppani taisi olla jäässä. En ollut vaihtanut mitään vaatteita, joten päälläni olivat edellisillan ”menokuteet” eli ohuet sukat, kylmät kengät, hihaton ja ohut farkkuhaalari.
Lähdin kävelemään toimistolle, kantapäilläni, sillä varpaani tuntuivat katkeavan joka kerta kun ne osuivat maahan. En ymmärrä miten en huomannut palelemistani aiemmin. En meinannut saada repun vetoketjua auki kohmeisilla sormillani. Henkilökunta nauroi minulle, olin todella freesin näköinen bilekuteissa, meikit kyynelten takia pitkin naamaa levinneinä, koko kroppa kylmästä täristen. Lämmittelin hetken varpaitani, laitoin päälleni hieman käytännöllisemmät vaatteet ja lähdin jakamaan Suomeen lähtijöille ulkoloishäätöjä. Koko ajan mielessäni pyöri ”omat pikkuiseni” ja sain pidätellä itkua koko päivän. TaikaPojan, Karun ja Tiikerin kuullessa ääneni, alkoi aina samanlainen konsertti ”tule tänne, tule tänne”. Talvisin ei ole kuitenkaan ikinä tarpeeksi aikaa hitaiden laivamatkojen takia, joten en ehtinyt olemaan poikien kanssa niin kuin olisin halunnut.
Tarhalla oloaika meni todella nopeasti, ehdimme kuitenkin ruokkimaan kissat, jakamaan koirille herkkuja, tutustumaan uusiin koiriin ja ottamaan niistä kuvia, tekemään pari uutta koiravarausta ym. Muutama matkalainen ihastui koiriin niin, että varasivat karvaturrit itselleen seuraavalla reissulla tuotavaksi. Sitten tulikin lähdön hetki, iik, apua, kenet veisin ensin, miten pojat tulevat toimeen? hyökkääkö Taika jonkun niskaan? joudunko taas kantamaan Tiikerin? jaksaako väsynyt ja elämänhalunsa menettänyt Karu matkastressiä? Mielessäni pyöri tuhat kysymystä. Tiikeri sai luvan mennä farmarin omistajan turvalliseen syliin takapenkille. Hain Tiikerin omalta paikaltaan ja se seurasi uskollisesti kantapäitäni. Houkutellen ja maanitellen sain pojan kävelemään autolle monen pelottavan koiran ohitse. Sitten vain Tiikeri nostettiin autoon ja sinne se jäi kauhusta jäykkänä samaan asentoon kun porhalsin hakemaan seuraavaa, Karua.
Silittelin pikkuista ja näin sen silmiin tulevan uuden ilmeen, hetken Karussa välähti elämänilo ja sain sen jopa hypähtämään minua vasten. Sen jälkeen se kyyristyikin pieneksi koppinsa nurkalle odottaen selkäsaunaa. Itkun seasta lupasin Karulle, että se saisi hyppiä vaikka kuinka vasten, eikä kukaan löisi! Karu huomasi tarhalla kulkevan miehen, se asettui jykevästi eteeni ja aloitti kumean murinan. Pikku karhuni puolusti minua tuolta 50m päässä olevalta selkeästi vaaralliselta mieheltä ;) Otin Karua poskista hellästi kiinni, katsoin silmiin ja sanoin ei. Karu istahti vierelleni ja ajatteli selkeästi että no ei sitten, tyyppi on kai ok. Karu käveli taas uskomattoman nätisti vierelläni, välillä se katsoi kysyvästi silmiini ”teenkö nyt oikein” ja minä kehuin komistusta minkä kerkisin. Karu saisi mennä farkun perälle ja sinne se hyppäsikin parin pyytämisen jälkeen. Ja sitten itse musta paholainen, TaikaPoika. TaikaPoika riekkui hihnassa kuin hullu, onneksi hihnan päässä oli Katarina, jolla riittää voimia pidellä energisempiäkin koiria. Koiria pakatessamme huomasimme, että Raisu ei oikein mahdu mihinkään. Joten nuori rotikkasekoitus poika ängettiin meidän autoomme. Kylläkin häkissä Karun kanssa taakse. Matka alkoi mielenkiintoisesti. Taika oli vaihdekepin päällä, peilin edessä, tuulilasin peittona ym. ja sen takapää oli ihottumasta sen verran arka, että aina asentoa korjatessani sain vitivalkoiset, kauniit ja isot hampaat ihan silmieni eteen. Onneksi olin kuitenkin niin tuttu Taikalle, että se ei purrut minua, lähellä taisi kuitenkin olla!
Laivamatka meni miten meni, en oikein edes muista, koska koko ajan oli pala kurkussa. Mietin olisiko Karu enää edes hengissä päästyämme takaisin autokannelle, mitä uudet omistajat tykkäisivät koiristaan. Puhuin laivamatkan ajan varmasti aivan sekavia, en tiedä itkinkö ääneen vai hiljaa itsekseni, tiuskinko stressaantuneena vai olinko vain hiljaa. Veimme suurimman osan koirista hytteihin, että ne saisivat olla rauhassa liian innokkailta matkustajilta. Loppumatkasta toimme koirat laivan käytävälle, että pääsisimme niiden kanssa mahdollisimman nopeasti ulos. Mutta jouduimmekin tunnokseen, joka stressasi varsinkin TaikaPoikaa. Humalaiset miehet eivät uskoneet millään, ettei Taikaan kannata koskea. Pidimme Taikaa seinää vasten, Katarina peitti takapuolen ja minä etupuolen, mutta Taika hermostui hermostumistaan. Lopulta päätimme viedä sen vessaan rauhottumaan. Olimme siellä kolmestaan ja Taika rauhottuikin, se kaatoi minut ja kömpi päälleni makaamaan. Annoin sen maata siinä, sillä ruuhka ei ollut hävinnyt käytäviltä edelleenkään. Taika aloitti pienen tutkimusmatkan ja alkoi hivuttautumaan päälläni pikku hiljaa kohta kasvojani, se ei uskaltautunut liukkaalle lattialle, joten käytti minua kynnysmattonaan. Kohta Taikan maha oli jo naamallani ja poika vaan jatkoi matkaa. Lopulta sen takajalat olivat molemmin puolin kasvojani, tilanne oli jo niin kuvottava, että otin Taikaa takajaloista kiinni ja olin nostamassa sitä pois, kun vessaan ilmestyi nainen. Nainen katsahti meihin ja huudahti isoon ääneen ”Mitä te oikein teette??”. Naisen silmin tilanne näytti siis tältä: Vessassa on kaksi nuorta naista ja yksi uroskoira. Toinen naisista pitelee koiraa remmissä ja nauraa. Toinen makaa selällään kasvot koiran takajalkojen välissä todella lähellä kriittisiä alueita ja kädet tukevasti takajaloissa kiinni. Me pyrskähdimme nauruun, emmekä saaneet sanaa suusta. Minua kuvotti pelkkä ajatuskin… Vaikka pidänkin TaikaPojasta, niin se kyllä rajoittuu vain tietyille osa-alueille ;)
Suomen puolella koirien luovutukset menivät hyvin. Vein Tiikerin ensimmäisenä autoon, minne se jouduttiinkin köyttämään oikein kunnolla, ettei poika pyrkisi väkisin perääni. Karu tutustui samalla aikaa uuteen perheeseensä. Pidin itseni suurin piirtein kasassa, koska minun pitäisi vielä ajaa Tampereelle asti, missä olisi Taikan ym. luovutus. Muutaman kerran itkin jossain auton takana kyykkyen, mutta ajattelin, että tämähän sujui kuitenkin helpolla.
Lähdimme kohti Tamperetta. Ajomatkalla sain ikävän puhelun. Karu ei tule toimeen perheen toisen kanssa ollenkaan. En ehtinyt puhumaan sen pidempään, koska Taika riuhtoi turvavyötäni takapenkiltä, oli liukasta ja pimeää. Sovimme, että koirat pidetään yö erillään ja katsotaan tilanne uudestaan aamulla. Toffo makasi tyytyväisenä Susannen sylissä etupenkillä. TaikaPojan luovutus sujui hyvin, sen uusi veli, Zorro oli vastassa Taikan uuden äidin ja minun mieheni kanssa. Taika ja Zorro eivät pahemmin edes noteeranneet toisiaan, Zorro vain hyppi iloisena minua vasten. Hyppäsin takapenkille poikien kanssa ja kun Zorro huomasi, että tämä musta tapaushan taitaa tulla kilpailijaksi, meinasi tulla tappelu. Siltä kuitenkin vältyttiin kun menin istumaan poikien keskelle niin leveäselkäisenä kuin vain osasin.
”Kotiin” päästyäni istahdin nojatuolille, tuijotin valkoista seinää ja mietin Karua ja koko reissua. Olin väsynyt ja voipunut, helpottunut ja huolissani. En edes kuullut Taikan ja Zorron ääniä alakerrasta, olin niin uppoutuneena jossain muualla. Minulla oli paha olla edelleen, enkä saanutkaan nukuttua koko yönä. Niin sitä tuli valvottua pe. aamusta su. iltaan saakka ja vasta sunnuntaina sain jonkinlaisen mielenrauhan reissusta ja koirista, suljin silmäni ja nukahdin. Toivottavasti en koe enää koskaan samanlaista matkaa!
– Mira –