14 maalis 23.-24.2.2002

Tarhamatka 23. – 24.2.

Minua nukuttaa, mutta uni ei tule vaikka kuinka pyydän. Pyörin sängyssä ja kuuntelen ulvovaa tuulta. Olen huolissani kuinka Katarina pääsee pakettiautolla Tampereelta. Hänen täytyy lähteä jo aamuyöstä ja tuuli vain yltyy. Rupean tekstiviestittelemään Katarinan kanssa, jos lähtisin yöjunalla Tampereelle ja tulisimme sitten yhdessä Helsinkiin. Katarina ei innostunut ajatuksesta, hänen mielestään edes toisen meistä pitää olla pirteä. Nousen kuitenkin sängystä ja tarkistan netistä juna-aikataulut. Viimeinen juna on jo mennyt. Kysyn Katarinalta monelta hänen pitää lähteä aamulla, mutta Katarina ei kerro! Mikä jästipää minulla onkaan kaverina! Rupean chattailemaan netissä ja kello matelee eteenpäin. Tapaan netissä Sindin ottajan, joka on todella mukava. Hän kertoo että Sindillä ja hänen tuttavilleen menneellä Lindalla on kaikki hyvin. Uni ei tule vieläkään. Kello lähenee puolta kolmea, kun päätän pakottaa itseni uneen. Ilmeisesti se onnistuukin kun herään kuoleman väsyneenä kellon soittoon ennen seitsemää.

Puhelimeeni on tullut viesti Katarinalta ”olen myöhässä, ajoin penkkaan ja poliisit pysäyttivät minut”. Rupean nauramaan, Katarina taas keksii omia juttujaan. Soitan hänelle ja kuulen että hän on tosiaankin ajanut lumipenkkaan. Moottoritie on täynnä lunta ja tuuli ottaa pakettiautoon. Huolestun ja olen aivan varma ettemme pääse laivaan, jos se edes kulkee tällä tuulella. Katarina kuitenkin kurvaa pihaan ajoissa ja lähdemme kohti satamaa. Muutama tyyppi tuo taas lahjoituksia tarhalle. Tällä kertaa viemme isoja vilttejä, kuivamuonaa, kissanhiekkaa, pantoja, remmejä, vitamiineja, harjoja, pyyhkeitä, makuualustoja, kuivalihaa jne. Pakettiauto on kattoon asti täynnä tavaraa.Laivamatka menee ihmeen hyvin tuulesta huolimatta. Tapaamme siellä Tainan ja hänen miehensä, jotka ovat hakemassa Mandya.

Lähdemme kiertelmään tarhalle ja etsimään Mamia. Se mahtuukin meidän autoon ja pääsee seuraavana päivänä Suomeen. Mamin koppi on tyhjä. Säikähdämme ja lähdemme etsimään sitä tarhalta kuin tuli hännän alla. Emme löydä sitä sinisistä kopeista, emme narttuaitauksesta. Kyllä sen on oltava täällä, olemmehan varanneet sen viime kerralla. Katsahdan tarhan vasemmalla syrjällä oleviin pieniin aitauksiin ja näen Mamin kömpivän ulos kopista. Huudahdan Katarinalle helpottuneena ”Mami on tuolla”, lähdemme harppomaan lumikossa kohti Mamia ja koira on innoissaan huomiosta. Silittelemme Mamia ja minä ryhdyn kuvaamaan videokameralla. Yhtäkkiä Katarina huomaa Mamin kopissa pienen pörröisen pennun, Mamista tuli oikeastikkin nyt Mami. Menemme sisälle ja juttelemme henkilökunnan kanssa pennusta ja vieroittamisesta. Mami pääsee vasta seuraavalla kerralla Suomeen, koska pentu on vielä liian pieni vieroitettavaksi. Lupaamme etsiä myös pennulle kodin Suomesta.

Tarhalla olevat Anna ja Sanna haluaisivat yhden urospennun Suomeen, mutta sille tulee rabiesrokote voimaan vasta seuraavana päivänä ja tytöt lähtevät jo tänään. Lisäksi pennulla ei ole heisimadotusta. Lupaamme Katarinan kanssa tuoda pennun Suomeen ja lähdemme käyttämään sitä eläinlääkärissä Mamille tarkoitetun ajan sijasta. Pentu on oikea sylikoira, se painaa päänsä olkapäälleni ja pitää pientä ihmeellistä ääntä, ihan kuin se kehräisi. Joudumme odottelemaan eläinlääkärissä jonkin verran ja pentu tutkii innoissaan paikkoja. Poika punnitaan ja painoa oli melkein 8 kiloa. Saamme järjestettyä sille heisimadotuksen ja eläinlääkäri tekee passiin asianmukaisen merkinnän. Pienoinen pääsee seuraavana päivänä Suomeen. Viemme pennun takaisin tarhalle ja varmistamme vielä, että henkilökunta merkkasi koiran lähteväksi.

Juttelemme informaattorin kanssa Suomeen lähtevistä koirista ja selviää, että Mandylle ei ole annettu heisimadotusta. Taina ei saisikaan sitä mukaan tänään! Mietimme Katarinan kanssa mahtuisiko Mandy huomenna mukaamme ja päätämme järjestellä koirat siten, että Mandy mahtuu. Taina ja hänen miehensä ovat erittäin pettyneitä, eikä ihme. Lupaan laittaa Mandylle ulkoloishäädön ja tuoda sen 100% varmasti huomenna Suomeen. Mielessäni kyllä pyörii ajatus, että miten 10 koiraa mahtuu autoomme, mutta se on huomisen ongelma.

Lähdemme kiireellä kauppaan ostamaan ulkoloishäätöjä ja koirille makkaraa. Apteekissa pärjääkin jo pelkällä eestillä, kylläkin huonolla sellaisella ”Tere, 10 koerte frontline, 3 keskmist, 3 väike, 4 suur, aitäh!”. Kaupasta ostamme makkaraa, sianlihaa, jauhelihaa ja koiran keksejä.

Ajaessamme takaisin tarhalle, huomaamme tiensivussa harmaan kissan. Se on selvästi nälissään ja kylmissään. Kaivan laukustani Sheba kissanaterian ja hiippailen kissan lähelle. Se katsoo minua epäröiden, mutta ruoan tuoksu pakottaa sen pysymään paikoillaan. Katarina ehdottaa, että otetaan se kiinni ja viedään hoitoon. Otan kuljetushäkin ja lähden kissaa kohti lihanpala kädessäni. Heittelen kissalle lihanpaloja, mutta kissa on villiintynyt sen verran ettei uskaltaudu muutamaa metriä lähemmäksi. Lopulta kissa nappaa ison lihakimpaleen suuhunsa ja juoksee kauas pellolle. No, saipa kissa ainakin mahansa täyteen ravitsevaa ruokaa ja rasvaista lihaa.

Lähdemme ulos laittamaan koirille ulkoloishäädöt. Ensimmäisenä vuorossa on tietenkin Spartta, koska minä saan valita =) Spartta antaa laittaa aineen ilman ongelmia niskaansa, on vain tyytyväinen saamastaan huomiosta. Seuraavaksi on vuorossa Jope, joka on ehtinyt mennä jo iltanokosilleen. Huutelen hetken Jopea, ei elettäkään, että koira tulisi kopistaan. Sitten tömäyttelen jaloillani maata ja sieltä se uninen herra kömpii, taisi olla korvissakin unihiekkaa. Napsautan frontlinepipetin tuttuun tapaan auki ja kas kummaa, saan taas jotain silmilleni. Viime kerralla se oli Sparttan kakkaa, nyt se on frontlinea. Ajattelen, että laitetaan tämä aine ensin Jopelle ja sitten silmäpesulle. Mutta ei aikaakaan kun silmää alkaa kirvelemään, lähden kävelemään sisälle päin ja kohta silmäni tuntuu olevan jo tulessa. Juoksen keittiöön ja huuhtelen silmäni juoksevalla vedellä. Tähän verrattuna rottien saastuttama kakka ei ollut mitään, enhän edes vaivautunut huuhtelemaan sitä. Silmä on kirkuvan punainen jonkin aikaa, mutta mitään vakavempaa ei aiheutunut. Taidan olla aika terässilmä, jos näöstä ei puhuta. Jännityksellä odotan mitä saan seuraavalla kerralla silmääni, onko se pissaa, oksennusta tai vielä jotain pahempaa?!

Meidän oli tarkoitus Katarinan kanssa lähteä illalla shoppailemaan, syömään ravintolaan ja bailaamaan. Kulutamme aikaamme tarhalla ilman huolen häivää, kunnes Katarina tajuaa kellon lähenevän seitsemää. Kaupat ovat auki vain kahdeksaan ja emmehän me voi tarhavaatteilla lähteä kaupoille. Kurvaamme hotellin pihaan ja vaihdamme vaatteet pikavauhtia. Hotellimme alakerrassa on Hessburger, johon vitsailemme menevämme syömään ”hienosti”. Päästyämme Stockmannille, huomaamme, että se onkin auki yhdeksään, ei siis kiirettä. Kiertelemme ja sovittelemme kaikessa rauhassa. Ihmettelen kovasti miksi vartija seuraa meidän menoa niin tiukasti. Syy selviää mentyämme lähelle kassaa. Kauppa on jo suljettu… alakerta on yhdeksään auki ja muut kerrokset olivat menneet jo kiinni. Lähdemme kävelemään takaisin hotellille päin ja mietimme mitä tehdä. Emme voi mennä ravintolaan likaisilla hiuksilla ja haisemme koirilta enemmän kuin tarpeeksi. Päätämme mennä Hesen kautta hotelliin. Syötyämme käymme suihkussa, laittaudumme ja kahden lasillisen jälkeen päätämme ryhtyä nukkumaan. Huonosti nukuttu yö ja työn täyteinen päivä ovat tehneet tehtävänsä.

Heräämme melko pirteinä ja kiiruhdamme aamupalan kautta pakkaamaan autoa. Ensimmäisenä meidän täytyy ostaa vielä Irman mukana lähteville koirille ulkoloishäädöt ja hakea Sasha sekä Siri kotihoidosta. Kotihoitoa pitävän naisen poika opastaa meidät Sashan ja Sirin huoneeseen. Huomaan käytävällä olevassa kopassa kaksi kuollutta pentua, mutta en vielä tajua keitä ne ovat. Sasha murisee hieman ja Siri luikkii seinän viertä pitkin karkuun. Juttelemme pennuista ja saamme tietää, että Luka ja Zambi ovat juuri kuolleet. Pennuilla on viruksen aiheuttama suolistotulehdus ja ne ovat heikossa kunnossa. Eläinlääkäri käy kahdesti päivässä katsomassa pentuja ja antamassa lääkkeitä. Kohta pennut laitetaan tiputukseen, koska ne oksentavat kaiken syömänsä ruoan pois. Menemme Katarinan kanssa jotenkin shokkiin, emmekä edes itke. Vaihdamme Sashalle ja Sirille kaulapannat ja viemme ne autoon. Sasha menee nätisti kuljetusboxiin pienen houkuttelun jälkeen, mutta Siri pistää kampoihin minkä kykenee. Onneksi koirien kuljetusboxeihin laittamisesta on jo jonkin verran kokemusta ja saamme Sirinkin häkkiinsä.

Tarhalla tapaamme Irman ja hänen kuskinsa Ivon. Irma vie Suomeen neljä koiraa; pörröisen vanhemman nartun, vanhan saksanpaimenkoirauroksen, Robin, tiineänä olevan nartun, Susun ja Lucan (entinen Mimimimimimi). Luca tulee meidän yhdistyksen kautta, mutta se ei mahduautoomme. Lähdemme ruokkimaan ja kuvaamaan koiria. Uusien koirien aitauksessa on pieni ja siro tyttö, joka tärisee pelosta ja kylmästä. Nimeän sen myöhemmin Sislaksi. Koira tärisee eikä siihen meinaa saada mitään kontaktia. Istun koiran vieressä ja silittelen sitä. Juttelen rauhoittavalla äänellä ja tarjoan kuivamuonaa, mutta koira ei syö. Jonkin aikaa siliteltyäni koira painaapäänsä jalalleni. Minua alkaa itkettämään ja kyynelten seasta lupaan pelastavani koiran Suomeen.Ehkä Sisla ymmärsi sen, sillä se piristyisilmin nähden, rupesi syömään ja nousi seisomaankin. Uusien koirien aitauksessa on myös musta snautser tai terrier tyyppinen tyttö, jonka ketju oli jäänyt jumiin kopin taakse. Irrotan sen ja Nataliaksi nimetty tyttö villiintyy täysin. Se kierähtää selälleen ja lyö tassuillaan käsiäni. Natalia on nuori ja leikkisä, jolla tuntuu riittävän energiaa loputtomiin.

 Kuvaan Sparttaa viimeisen kerran koppinsa katolla, olen todella onnellinen, että saan tuoda sen Suomeen. Katarina menee tervehtimään Ransua, joka hyppää innoissaan Katarinaa vasten ja antaa ison pusun poskelle. Ransu ja Katarina tulevat todella hyvin toimeen ja Katarina on löytänytkin Ransulle kodin Suomesta. Lähdemme sisälle hoitamaan passiasiat kuntoon. Yritän miettiä samalla miten saamme koirat mahtumaan ja lopulta päätämme laittaa pari koiraa samaan häkkiin ja ottaa yhden koiran auton hyttitilaan. Lähdemme hakemaan koiria autolle. Katarina ottaa Jopen ja minä Sparttan. Jope kulkee nätisti Katarinan vierellä ja menee häkkiin ilman ongelmia. Spartta ei meinaa ensin antaa vaihtaa pantaa, mutta sen jälkeen se totteleekin kuin unelma. Joudumme ohittamaan monta urosta ja narttua, mutta Spartta ei kiinnitä niihin mitään huomiota. Nousen pakettiautoon ja meinaan houkutella Sparttan perässäni, käännyn ympäri ja Spartta onkin noussut jo autoon. Se kävelee tyynesti häkkiinsä ja asettuu makaamaan. Voisiko enää olla helpompaa tapausta!!

Haemme vielä Jepen, Sanin, Lilin, Pukkilan siskosten pennun, toisen pennun ja Mandyn. Onneksi olemme saaneet juuri uusia kuljetushäkkejä ja kymmenen koiraa mahtuu kuin mahtuukin autoon. Jos mukana ei olisi ollut muutamaa pientä koiraa, kaikki eivät olisi mahtuneet autoon. Hyvästelemme henkilökunnan ja lähdemme satamaan. Laivaan päästyämme otamme mukaamme Lilin ja Susun. Tapaamme ruotsalaisen miehen, joka on hakenut itselleen koiran varjupaikista. Mies antaa yhteystietonsa ja on valmis auttamaan koirien kuljetuksissa tarpeen vaatiessa. Menemme hyttiin huilaamaan. Reissu oli taas melko raskas, mutta olemme Katarinan kanssa sen verran väsyneitä, ettemme saa nukuttua, naureskelemma taas ihan päättömillä jutuilla.

  Satamaan päästyämme alan olla aika sekavassa mielentilassa. Sparttan luovuttaminen jännittää minua enemmän kuin mikään ennen ja käteni tärisevät. Luovutan ensimmäisenä Jepen joka tulee häkistään mielellään syliini. Sitten luovutamme Sanin ja Porvooseen menevän pennun. Seuraavaksi onkin Sparttan vuoro, se astelee nätisti häkistään ja seisahtaa parkkipaikalle kylmän rauhalliseen tapaansa. Selitän jotain Pipsalle ja kyyneleet alkavat valumaan poskiani pitkin. Lopulta joudun pyytämään Pipsaa ottamaan Sparttan remmin ja repeän itkuun. Olen samaan aikaan onnellinen, huojentunut ja surullinen. Olisinhan halunnut Sparttan itselleni, mutta siihen ei ole mahdollisuutta. Olen puhunut paljon Pipsan kanssa ja tiedän Sparttan pääsevä parhaaseen mahdolliseen kotiin. Pipsaa halaa minua ja Spartta katsahtaa meitä hölmistyneenä. Haluan nopeasti kotiin ja Katarinankin täytyy lähteä vielä Tampereelle luovuttamaan loput koirat. Otan Mandyn siskoni ja hänen miehensä autoon. Taina tulee hakemaan koiransa kämppäni edestä. Luovutan Mandyn ja Taina on miehensä kanssa onnellinen saatuaan koiran vihdoin kotiin.

Päästyäni sisälle repeän uudelleen itkuun. Itken hysteerisesti tunnin ja mietin tosissani lopettavani koko touhun. Yhtäkkiä koko yhdistystoiminta tuntuu todella raskaalta ja reissut tai olotila pahenee vain kerta kerralta. Itkeskelen koko illan enkä pysty hillitsemään pahaa oloani. En edes lopuksi enää tiedä minkä takia itken. Katarina ajelee Irman kanssa peräkanaa Tampereen suunnalle. Tampereen rautatieasemalla odottaa vielä muutama koiran ottaja.

– Mira –