16 maalis 29.6.2002

Tarhamatka 29.6

Jälleen kerran valkeni uusi lauantaiaamu, jolloin matkaisimme Koerte Varjupaikiin, minä, Katarina, ”meidän” Mira ja Koivun Mira, Miia, Katja, Paula, Virve, Marianne ja uusina tulijoina Suvi ja Riina. Matkalla mukana oli myös autoja kaksin kappalein, farmariauto, jota Katarina ajoi sekä Miian melkein ensimmäistä kertaa ajama pakettiauto. Tulossa oli siis mielenkiintoinen ja tunnepitoinen tarhareissu….

Niin kauan kuin istuimme turvallisesti laivassa, kaikki sujui tavalliseen tapaan, jutellen koirista, miettien Tallinnan säätä, lähteviä ja tarhalle jääviä hauvoja sekä uusia mahdollisia koteja. Pian kuitenkin kolmen ja puolen tunnin merimatka oli taitettu ja aika lähteä autoille. Kovasti jännitti, mitä tullissa sanoisivat Miialle ja Virvelle, joilla autossa oli huomattavasti enemmän lastia kuin mitä kaksi ihmistä saisivat viedä. Myös Katarinan, joka on siis tottunut ajamaan vain pakettiautoa, ajaminen farmarilla mietitytti. Kaikki, myös Miian tankkaaminen ja bensan maksaminen Tallinnassa meni kuitenkin ”käsikirjoituksen” mukaisesti ja pian huomasimme olevamme Maximarketissa ostelemassa taas herkkuja koirille.

Tarhalla meitä, etenkin koirien varaajia Miia, Miraa ja Katarinaa odottivat monet hommat ja tietysti makupalojen ja hellyydennälkäiset asukit. Jokainen meistä hajaantui vähän eri suuntiin tarhalla. Marianne, Katja ja Paula menivät jo tutuksi tulleelle narttujen puolelle hellimään niitä ja nuo meidän kolme tehomimmiä sitä vastoin jäivät hoitamaan ensiksi tärkeimmät asiat eli mukaan lähtevien koirien paperiasiat yms.

Itse kiirehdin ensimmäiseksi ns. meidän alueelle, jossa tiesin Ellan olevan. Kävellessäni kohti aluetta silmäilin koko ajan koiria ja sydän alkoi hakkaamaan kuin riivattu, Ellaa ei näy missään! Hetken jo pelkäsin että se on annettu johonkin virolaiseen kotiin, vaikka sillä on Suomessa odottamassa koti, joka on kuin mittatilaustyönä Ellalle tehty. Ollessani portilla näin sen, se olikin niin vieressä aitaa ettei sitä voinut kauempaa nähdäkään. Kummasti siinä pulssikin tasaantui, mutta vain hetkeksi sillä Ella päätti että nyt kun olet siinä, sinähän riehut oikein kunnolla minun kanssa.

Ellan kanssa en viettänyt kuin pienen hetken ja ilmoitin sille sen, minkä jo viimeksi kerroin sille : ”Nyt minä olen tullut hakemaan sinua pois täältä”, ja tietysti pienen pusukoneen oli pakko saada antaa ne pakolliset tassunläimäytykset ja suukot, jotta saatoin taas matkaa.

Seuraavaksi suuntasin urosten puolelle, missä jo Virve jakoikin herkkuja koirille. Tapani mukaan aloitin kierrokseni takaa, missä yksi myöskin suurista suosikeistani, Alex sijaitsee. Tällä kertaa pikkumies vain ei ollutkaan niin kovin sosiaalinen, herkut kelpasivat, mutta silitykset eivät niinkään. Liekö ollut loukkaantunut viime kerrasta, kun en vienytkään sitä pois, vaan ainoastaan lenkitin… Sillä myöhemmin se kuitenkin oli Paulalle ollut aivan toisenlainen.

Olin jo ennen lähtöä päättänyt tutustua muutamiin uroksiin paremmin, jotta niiden mahdollisuudet uuteen elämään kirkastuisivat, joten jatkoin taas matkaa. Hyvin pian huomasin jotain, mitä en olisi halunnut. Meille kaikille tutuksi tullut iso, saksanseisojan näköinen koira haukkui vaahto suusta valuen minulle. Sen olisi pitänyt jo päästä paikkaan, missä se ei enää olisi arvaamaton…

Menin Nelsonin luo. Siihen en ole koskaan aikaisemmin kiinnittänyt kovinkaan paljon huomiota, mutta nyt päätin ”etsiä” lisätietoja siitä. Ja se kannatti! Huomasin miettiväni silitellessäni sen päähän tunkevaa syliä ja katsellessani sen alati heiluvaa häntää, että mitä maailma menettääkään jos tämän koiran annetaan kuolla, jos se ei saakaan uutta mahdollisuutta. Mietin myös sitä, miksi koirienkin kohdalla ulkonäkö on ylikorostettu asia, joka ratkaisee paljon. Onneksi on olemassa ihmisiä, kuten Suvi, joka tuli tarhalle mukaan jotta kävisi kotihoitopaikassa katsomassa Mustia, omaa Mustiaan, joka matkaisi kotiin vasta heinäkuussa.

Herään mietteistäni ja jatkan matkaa aina urospuolen toiselle osa-alueelle. Siellä Katja ja Koivun Mira yrittävät ottaa kiinni pelokasta narttu, joka oli päässyt irti. Yhteistyöllä sekin homma hoitui ja tyllerö saatiin turvallisesti omaan koppiinsa erään tarhan työntekijän avustuksella.

Koko päivä oli omalla kohdallani yhtä edestakaisin hyppäämistä. Miian kanssa päätettiin että Krokes testataan tuleeko muiden urosten kanssa toimeen, ja Miian tuotua remmin laitoin tämän vanhemman herran siihen. Ohhoh, empähän ollut osannut varautua sellaiseen kyyditykseen.

Mentiin eteenpäin kuin höyryveturi konsanaan, ja siinä tohinassa pantakin hajosi. Onneksi sentään Krokes ei päässyt irti ja onneksi aina apu on lähellä. Tälläkin kertaa. Virve joutui pariinkin otteeseen juoksemaan sisälle hakemaan pantaa, joka saatiin sopimaan. Miia sen sijaan kävelytti Jiroa. Sen jalka ei ikävä kyllä ollut paljonkaan parempi, mutta siitä huolimatta se jaksoi juosta kolmella terveellä jalallaan innokkaana, kun sille jo varmasti tutuksi ja rakkaaksi tullut kiltti blondi ulkoilutti sitä. Ensimmäistä kertaa pääsin minäkin Frontlinea laittamaan. Katarina ja Miia olivat muille laittaneet, mutta Nero oli ollut liian pelokas, joten Miia pyysi minua katsastamaan, onko se erilainen kuin normaalisti. Menin pienen luo, ja makupaloilla sain sen houkuteltua luokseni. Normaalisti Nero onkin tarvinnut jonkin aikaa, että uskaltaa antaa silittää, näin nytkin. Aloin varovasti silittää yhä laajemmalta alueelta ja nousin ylöskin. Nero yhä vieressäni, erikoinen katse silmissään, samalla kertaa hieman pelokas, mutta kuitenkin utelias ja odottava. Aivan kuin se vain olisi odottanut syytä luottaa taas ihmiseen. .. Miia tulikin Frontlinen kanssa ja saimme sen laitettua Nerolle, joka siis matkaisi samana päivänä kotimaastaan pysyvästi pois. Silloin emme vielä tienneet, mitä tuleva toisi…

Jälleen aika meni kuin siivillä ja huomasimme että oli aika alkaa lastaamaan koiria pakettiautoon. Katarina ja Mirahan jo olivat koonneet kuljetushäkkejä hyvän aikaa. Autoon laitettiin Dumle, joka antoi Katarinalle vauhdikkaan pätkän kopiltaan autolle. Lisäksi herra oli sitä mieltä että tälläiset pienet kuljetushäkit eivät ole hänenlaistaan isoa dobberi-rotikkasekoitusta varten vaan sieltä pitäisi päästä ulos, hinnalla millä hyvänsä. Viereen laitettiin kaunis collietyttö Cassie, Disney-hahmon näköinen, mukava poika Moritz, nuori, musta Jimi ja myös Nero saatiin viimein Miran kanssa houkuteltu kettinkinsä nokasta pois, ja autoon. Lisäksi kotihoitoon matkasi kaunis sinisilmäinen kissa.

Farmariautoon sen sijaan laitettiin iso Jimmy-poika ja herttainen Winnie, joka näytti siltä kuin olisi aina matkustanut autossa, kuin kaikki olisi ollut sille arkipäivää. Miran ja Katarinan kanssa meni myös Suvi, katsomaan Katrinin luo Mustia, jota ei ikävä kyllä vielä saisi mukaansa. Mutta Musti oli kuitenkin lunastanut kaikki odotukset, ja ihastuttanut Suvin.

Miia ja Virve menivät myös samaa reittiä, Huiskua hakemaan. Pitkän odotuksen ja monien takapakkien jälkeen Miia saisi vihdoin ihanan Huiskun pois Virosta, aivan oikeaan kotiin. Me muut sen sijaan jäimme vielä odottamaan taksia, jonne ottaisimme mukaan Ellan, Donian, Ronaldin (nyk. Pexi) ja Lisan. Lisäksi Eevi toisi Sinin kotihoidosta satamaan. Tälläkin kertaa siis monen monta ”lottovoiton” saanutta kullannuppua veimme lopullisesti pois paikasta, jonne ne syystä tai toisesta olivat joutuneet.

Vähän alkoi jännittämään laivamatka siinä vaiheessa kun huomasimme Lisalla olevan juoksut ja myös Eevin tuomalla Sinillä. Mitään selkkauksia ei kuitenkaan päässyyt sattumaan, mutta Pexin, jota siis Mira K tuli itselleen hakemaan huomattiin olevan kunnon Don Juan ;). Toiseen hyttiin menivät siis Huisku, Donia ja Lisa ”saattajineen” ja toiseen Ella, Pexi ja Sini sattuneesta syystä vietti aikaa vessassa ja käytävällä Katarinan ja Miran kanssa.

Suomen päässä satamassa olikin sitten aika luovuttaa koirat niiden uusille omistajille. Meitä olikin tällä kertaa monta joiden ehdottomat lempparit olivat uuden elämän alussa. Miialla tietenkin Huisku, Katjalla Donia ja minulla Ella ja myös Nero. Siis monta tyhjää sydäntä lähti sinä iltana matkaamaan kotiaan kohti…

Mustia pilviäkin ilmaantui ongelmien muodossa yllemme. Jimmyn uutta omistajaa ei saatu kiinni, eikä sitä sitten oltukaan satamassa hakemassa. Neron tilanne oli vielä illalla satamassa epäselvä, koska omistajalla ei ole puhelinta. Katarinan salapoliisin työllä sitten selvisi Neron kotiosoite myöhemmin, mutta vielä tätä kirjoittaessani se on siellä vain hoidossa, koska olivatkin päättäneet olla ottamatta koiraa…. Jimmy sen sijaan matkasi Miran luokse. Ensimmäisen yön siellä vietettyään Mira sai sille uuden kodin, jotka tulivat sitä sunnuntaina Oulusta asti hakemaan.

Muutaman koiran kuulumisia nyt:

Dumle on kuulemma oikea sylivauva, joka ottaa oppia perheen pienemmältä koiralta. Remmissä kulkemista tarvitsee kuulemma vielä opetella, mutta muuten on oikein kiltti poika, ei hauku tai tuhoa paikkoja yksin ollessaan.

Pexi, jota siis Mira Koivu tuli itselleen hakemaan, on aivan valloittava herra, tulee toimeen perheen toisen kanssa, mutta syvästä kissavihasta johtuen joutuu nyt vaihtamaan kotia.

Ella, nykyinen Saga on reipas nuori tyttö, joka oppii käskyjä, leikkejä siinä missä älypallonkin todella nopeasti. Elämänilo tuntuu olevan suuri, joka purkautuu intona kun saa juosta vapaana, ruokahaluna ja muiden koirien kanssa leikkimisenä.

Cassie, nykyisin Misty pääsi Buddy-koiran kaveriksi ja on sopeutunut aivan ilman ongelmia. Se on hellyydenkipeä neiti, tulee toimeen kaikkien kanssa, ja on saanut jo juosta vapaanakin maalla, koska on niin tottelevainen.

Huiskun alku oli vähän vaikea, remmit, portaat ja hissit pelottivat poikaa aluksi, mutta nyt kaikki on alkanut sujumaan. Se on hyvin kiintynyt omistajaansa ja on ollut myöskin jo vapaana ulkona.

Jimmy ei tullutkaan toimeen uuden perheensä uroksen kanssa, joten sen, kuten Neronkin tilanne on vielä auki.

Doniasta tuli Doni ja neiti on oikein mukava tyttö joka nauttii elämästään uudessa perheessä, saa juosta pihalla vapaana ja on jo leimaantunut etenkin emäntäänsä vahvasti.

Winniestä tuli heti uuden perheensä kullannuppu, ja saa elää suuresti rakastettuna siellä.

Kirjoittanut: Minna