5.5.2002

5.5.2002

Tarhamatka 5.5.

Tällä kertaa reissulle lähti 8 ihmistä ja Rolle, Vincent, Vinski, Otto, Villis, Iina ja Frankie olivat ne onnelliset, jotka pois tarhalta pääsisivät meidän mukana.

rollevillisvincentfrankie vinski otto iina

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Menomatka sujui taas ihan normaaliin tapaan kahvilassa istuen ja jutellen, myöskin meillä oli jonkun asteinen painostus käynnissä Annan suhteen joka ensikertalaisena lähti katsomaan josko löytäisi itselleen koiraa tarhalta. Tosin me muut puhuimme koko ajan että kun Anna sieltä omansa löytää. Meillä oli mukana ruokaa kissoille ja herkkuja ja luita koirille jotka oli tarkoitus kaikki jakaa tarhalla ollessamme.

Satamasta saimme nopeasti tilataxin tosin tällä kertaa eri kuskin kuin aikasemmin mutta hänkin suostui mukisematta koirien kuljettamiseen ja muutenkin oli todella ymmärtäväinen ja ihana ihminen. Suuntasimme kohti Maksimarkettia josta tarkoitus oli käydä ostamassa taas koirille herkkuja, apteekista piti ostaa matkalaisille Frontlinet ja läheisestä Ehitusmarketista puutarhaletkua tarhalle jotta vesikuppien täyttö olisi helpompaa.

Ensimmäinen ongelma tuli vähän ennen Maksimarkettia kun juuri Varjupaikin tien kohdalla oli ratsia ja taksikuskimme kertoi edellisenä yönä tapahtuneesta poliisin taposta Latviassa ja nyt kaikki autot ratsattiin jotka sieltä suunnalta tulevat. Päätimme jälleen kerran että kaupasta on selvittävä nopeasti ulos (mihin kyllä tällä kertaa kykenimme), koska ei tiedä kauanko ratsiassa kuluu aikaa ja autojonot olivat aika pitkät. Kun muut olivat herkkuja ostamassa juoksin itse apteekkiin ostamaan Frontlinet joka sujuikin ihan hyvin mutta Ehitusmarketissa todellakin hiki nousi otsalle kun itse en Viroa puhu ja naismyyjä ei ilm.ymmärtänyt Suomea ja yritin selittää ja havainnollistaa mitä haen eli puutarhaletkua,oli siinä sivusta seuraajilla varmaan hauskaa, sen verran koomisia olivat mun esitykset. Onneksi paikalta löytyi miesmyyjä joka Suomea puhui joten sain ostokset tehtyä ja ei muuta kuin juosten takaisin autolle.

Matka jatkui kohti tarhaa ja ratsian läpi ajaminen sujui yllättävän nopeasti. Tarhan pihalle kun käännyimme niin katseet hakivat taas Vincentiä josko poitsu juoksisi taas meitä vastaan mutta ei sitä näkynyt. Kannoimme kaikki tavarat toimistoon jossa Ave olikin paikalla doggitytön kanssa joka hieman meitä pelkäsi, murisi ja luikki Aven luo turvaan. Hajaannuimme tarhalla hieman jokainen eri suuntaan, itse menin ensin Huiskua moikkaamaan joka on suosikkini tarhalla, se oli päässyt ihan tarhan etuosaan josta näki kaikki tapahtumat tosi hyvin.

Virven kanssa matka jatkui rotikkauroksen luo jota luulimme Virven varaamaksi koiraksi ja hieman ihmettelimme miten siitä oli tullut niin varautunut ja kummallinen. Lähdimme kuitenkin etsimään Suomeen lähtijöitä jotka olikin siirretty ns.meidän alueelle ja sieltä tarhan perältä löysimmekin oikein rotikan ja ilme kirkastui Virvelläkin kummallisesti. Perro (Virven rotikka) ilm.päätti kostaa meille erehdyksemme koska se päätti köyttää mut sen ketjuun ja vielä yritti hyppiä mua vasten ja koska ketju oli kietoutunut mun jalkojen ympärille niin pystyssä pysyminen oli ihme.

Ketjusta päästyäni tarkistimme että kaikki suomeen matkaavat oli paikallistettu ja sitten alkoikin Frontlinen laitto jokaiselle joka ei todellakaan ollut helppo homma: Ensin menin Vinskiä kohti joka makasi kopissaan pään ulkona roikkuen. Hetken aikaa siinä metelöin ja yritin herätellä Vinskiä mutta kun se ei mitenkään reagoinut paniikki todellakin iski ja huusin Mariannelle että onko Vinski kuollut kun ei reagoi mitenkään. Siinä Mariannen kanssa ihmettelimme että onko se todella kuollut kun yhtäkkiä poitsu avasi silmät ja tuli kopistaan ulos, sen koko olemus oli ihan kuin se olisi ollut jossain muualla kuin täällä maan päällä joten annoimme sen olla hetken rauhassa tosin koko ajan sitä tarkkaillen. Lopulta tulimme siihen tulokseen että sen täytyy olla jollain tapaa kipeä kun ei ollut ollenkaan oma itsensä, Fronline saatiin laitettua sille hyvin joten jätimme sen omaan rauhaansa tosin sitä kuitenkin aina välillä tarkkaillen. Myöhemmin päädyimme siihen tulokseen että kuumuus oli sen vain uuvuttanut ja pistänyt pään hieman sekaisin.

Seuraava olikin Frankie joka riehui kuin mielipuoli, hommaan tarvittiin 4 ihmistä jotta Frontline saatiin laitettua kun herra oli sitä mieltä että on saanut hellyyttä ja nameja ihan liian vähän, Otolle sitten riittikin vain 3 ihmistä aineen laittoon, Rollelle saatiin Virven kanssa kahdestaan laitettua, Perrolle laitoimme myöskin Frontlinen vaikka se tulisi vasta 18.5 reissulla Virvelle ja hyvä että laitettiin koska poika oli niin likainen että meillä oli molemmilla kädet aivan mustat joten pojalla oli tiedossa suihkureissu heti suomeen tulon jälkeen.(Haluaisin kyllä olla kärpäsenä katossa katsomassa kun Perro joutuu suihkuun, sen verran energinen tapaus se on ettei varmasti osaa olla sekunttiakaan paikallaan). Mariannen kanssa laitettiin Iinalle joka hieman oli hämillään kaikesta ja myöskin peloissaan mutta siltikin antoi hyvin Frontilinen laittaa. Avekin kävi pyörähtämässä meidän luona ja kyseli onko kaikki koirat löytyneet ja opasti meidät villisvanhuksen luokse joka oli samassa aitauksessa Remuksen ja muutaman muun kanssa. Otimme sen aitauksen ulkopuolelle mutta sen iho oli karmeassa kunnossa ja todella likainen joten päätimme olla laittamatta sille Frontlinea jotta se pääsisi suoraan pesuun Suomeen tulon jälkeen ja jottei ainetta menisi haavoihin vahingossa.

Sitten lähdinkin etsimään Vincenttiä joka löytyikin tarhan ihan vasemmasta laidasta talon vierestä jonne oli päässyt jaloittelemaan. Hyvösen Anne joka tarhalla on ollut töissäkin oli myöskin tarhalla käymässä, tuli mun kanssa Vincetin luokse. Anne kertoi että läheisen puun alla oli kyy jota Vincent oli äskettäin haukkunut kovasti. Mietin siinä itsekseni että voi koiraparat: on niillä paljon kestettävää: kuumuus, kylmyys, varikset jotka hyökkäilivät hulluna koirien yläpuolella, rotat jotka myöskin tappelevat sinnikkäästi ruoasta ja sitten vielä kyyt. Mietin miten huonokuntoiset selviäisivät kyyn puremasta. Vincentille saimme Frontlinen helposti ja lupasin tulla sen hakemaan heti kun muutkin Suomeen lähtijät haetaan. Aika kului todella nopeasti jälleen kerran, kuvasimme koiria, silittelimme ja syötimme niille herkkuja.

Paulan ja Minnan kanssa päätimme lähteä syöttämään kissoille tuomamme ruoat ja toimistossa kuulimme kissojen ”pääsevän” seuraavana päivänä sateenkaarisillalle. En muista kuka meistä sanoi sitten ääneen varmasti kaikkien ajatuksen että ”mennään antamaan kissoille viimeinen ateria”. Siellä kissojen luona ei oikein voinut muuta kun tuijottaa niitä raukkoja ja itkeä. Muutama heistä jäi erityisesti mieleen: todella nätti graffitinharmaa vihreäsilmäinen ja ruskeamusta raidallinen jotka molemmat olivat aika nuoria, kiipesivät syliin ja puskivat koko ajan kehräten.

Kyyneleet vaan valui pitkin naamaa kun tiesin että nyt on mentävä pois tai en ikinä sieltä pois muuten pääse ja hoin vaan näille söpöläisille että ”huomenna kaikki on paremmin ja pääsette pois kurjuudesta”, muutama kissa oli jo todella pahasti sairas, niiden kannalta suuri helpotus kun pääsevät pois kurjuudesta, näiden kahden kohdalla yritin keksiä jotain ratkaisua mutta toivottomalta tuntui. Jos itselleni ei tulisi kissoista minkäänlaisia oireita niin todennäköisesti nämä kaksi söpöläistä olisi nyt viety kotihoitoon ja kohta mun luona mutta kun tiesin oman tilanteeni niin se vain lisäsi tuskaa entisestään. Myöhemmin ennen lähtöämme kävin vielä uudestaan aitauksen ulkopuolella vähän niinkuin hyvästelemässä vielä viimeisen kerran kissat.

Olimme ostaneet Suomesta kaikille koirille luut jotta olisi jotain järsittävää, ostin luita 104 kpl:tta ja oletin niiden tottakai riittävän, koska koiramäärän pitäisi olla n.70 . Suurimmalle osalle koirista saimme luut annettua mutta aitauksissa ja sisätiloissa olevat jäivät ilman. Hiukan kyllä paniikki iski kun huomasin koiramäärän olevan noin iso ja mietin mitäköhän tulee tapahtumaan kun komissio taas saapuu tarkastukselle.

Pauluksen siis nykyään Pauliinan tilanne myöskin huolestutti, en yhtään ihmettele että olimme luulleet sen olevan uros koska kasvaimet mahassa näyttivät aivan uroksen vehkeiltä, toivottavasti Pauliina on päässyt jo pois täältä ja sateenkaarisillalle. Antton, Cecilia ja Tomas piti varata yhdistyksen nimiin mutta varauksen yhteydessä Ave kertoi Cecilian kyllä olevan poika ja ei muuta kun takaisin Cecilian luokse ja tarkistamaan tilanne, tosin Cecilia oli sitä meiltä että vehkeisiin ei kosketa joten jouduimme hieman sitä huijaamaan nameilla jotta pääsin todellakin kokeilemaan onko se poika ja niinhän siinä vaan kävin että poikahan se oli. Soitinkin heti Miralle ja päätimme ettei varata ennen kuin tiedetään mitä kotiehdokkaat sanovat.

Huvittavaa oli myöskin se että itse otin edellisellä reissulla kuvan Snoopysta ja vietin sen kanssa aikaa ja kiven kovaa väitin sen olevan poika , no narttuhan sekin oli…Näiden tapahtumien johdosta opin taas sen että pitää todellakin muistaa kokeilla kumpi on kyseessä eikä luottaa vaan ns.vaistoihin ja olettaa.

Tutuista koirista Pinja oli joutunut sairastuvalle: se oli alkanut järsiä jo ennestään typistetty häntäänsä ja siksi häntä oli pitänyt leikata uudestaan. Aikaisemmin ilmeisesti suunnilleen schäferin hännän pituinen huiska oli lyhentynyt nyt huomattavasti, mutta ei sentään ihan töpöksi. Vanhempi rouva tarhalta oli ilmeisesti tykästynyt Pinjaan, koska oli tuonut sen pienelle jaloittelulle ulos tarhaan. Siinä Pinja tötterö kaulassa rauhallisena kuljeskeli, kunnes yht’äkkiä sen panta löystyi ja tyttö pääsi vähän ”irrottelemaan” – suunta maata haistelleen päämäärätietoisesti kohti urosten puolta… Osa pojista näytti selvästi ilahtuneelta moisesta vierailusta, osa tervehti tunkeilijaa koko hammaskalustonsa paljastaen…No ennen kuin mitään dramaattista pääsi tapahtumaan, Pinja saatiin kiinni eikä ainakaan lisää tikkejä tarvittu!

Loppuajan vietin sitten suosikkini Huiskun luona joka tyytyväisenä makaili sylissäni ja kait se jotenkin vaistosi mun mielialan kun kissoja mietiskelin joten se antoi mulle kovasti pusuja ja jopa toi mulle palloa. Lopulta olikin aika jättää Huiskulle haikeat jäähyväiset, tosin muistin vielä sille mainita tulevani taas 18.5 ja toivoin sen vielä jaksavan josko silloin saisin sen tuoda pois jollekin onnelliselle.

Lähdimme vaihtamaan vaatteet ja pakkaamaan tavaroita ja sitten lähdettiin hakemaan koiria. Kaikki meni suht hyvin paitsi Iina päätti että haluaa myöskin kyydityksen ns.ovelta ovelle joten ei muuta kun Iina Mariannen syliin kun ei muuten matkasta mitään tullut ja kohti tarhan ulkopuolella odottelevia takseja. Kävin Vincentin vielä hakemassa omasta paikastaan ja matkalla kun Vincentiä kuljetin pois niin Huiskulle vielä huikkasin ohimennessämme että tulen parin viikon päästä enkä todellakaan unohda sitä. En varmaan koskaan unohda sen surullista katsetta kun se katseli perääni, käheää haukuntaa ja häntä jota aina heiluttelee todella kovasti heilui vain vähän , miten onnellinen olisinkaan jos saisin sen tuoda sieltä pois ja kertoa sille sen pääsevän parempaan paikkaan… Arvatkaa vaan olisiko mieli tehnyt juosta sen luo ja ottaa se mukaan keinolla millä hyvänsä.

Laivamatka sujui hyvin, mitä nyt Vincent oli päättänyt että hän valloittaa koko sängyn eikä todellakaan pysy paikallaan vaan tunkee jokaisen syliin, Rolle taas oli todella rakastunut Vincenttiin joka näytti ettei isot pojat sitä kiusaa väläyttämällä valkoista hammasriviään ja pienellä murahduksella tehostaen mielipidettään, Iina vietti laivamatkan todellakin niin Ipumaisesti (= samassa paikassa pelokkaana kyyhöttäen), että tulimme siihen tulokseen että Ipun ja Iinan on pakko olla sisaruksia. Frankiellä taasen oli hauskaa taksimatkasta lähtien eli se riehui ympäriinsä ja Annalla oli täysi työ sen pitelemisessä, taisi reissu kuitenkin jossain vaiheessa ruveta väsyttämään koska malttoi hetkeksi myöskin ummistaa silmänsä. Villisvanhus taas makaili hytissä selälteen nauttien elämästä ja Annikan hellyydestä, Otto oli sitä mieltä että kivempi olisi koko ajan leikkiä ja touhuta kun taas Oton hyttikaveri Vinski oli sitä mieltä että kakarat täytyy laittaa ojennukseen jos rupeavat liikaa leikkimään, ojentamisen lomassa Vinski yritti nukkua sängyn alla.

Matka meni siis loistavasti mitä nyt Otto pisti hieman hanttiin portaissa. Meidän sekalainen seurakunta herätti laivan muissa matkustajissa todella paljon kysymyksiä, siis positiivisia sellaisia, ja en edes pysynyt laskuissa kuinka monelle ihmiselle saimme kertoa Vincentin ja muiden tarinaa kun jokainen joka kiinnitti meihin huomiota kysyi Vincentin jalasta, Iinan kärrykyydityksestä (=koska laivasta poistuttaessa Iinaa niin kovasti ihmispaljous ja rämisevät matkalaukut pelottivat, vuokrasi Marianne ostoskärryt, joihin laittoi Iinan ja kassinsa ja niin matka taittuikin huomattavasti sujuvammin).

Koirien luovutus uusille omistajalle sujui vauhdilla ja matka kohti omaa kotia alkoi, olin niin väsynyt etten kerennyt miettiä matkaamme ollenkaan, itkin kyllä kun omia koiriani halasin mutta en silloin edes ymmärtänyt kunnolla miksi itkin niin hysteerisesti ja vasta seuraavana aamuna kun töihin olin lähdössä rupesin miettimään kunnolla ja kyllä oli tuskaa, seuraavassa mietteitäni joita kirjoitin heti aamusta keskusteluun se kuvaa todellakin mielialaa ensimmäisien tuntien aikana kun kerkesin ajattelemaan edellisen päivän reissua : ”Kyllä on todella kurja olo Olimme siis eilen 8 hengen voimin tarhalla ja Suomeen meidän mukana matkasi 7 ihanaa koiraa. En ymmärrä miten en tämän reissun jälkeen löydä ajatuksistani yhtään positiivista muistoa eilisestä. Mielessä pyörii vain lasinsirut koirien alueella, kissojen viimeinen ateria , Huiskun käheä haukunta kun se katsoi perääni kulkiessani Vincentin kanssa alueelta pois (olisin halunnut hakea Huiskun meidän matkaan ja keksiä jonkun keinon tuoda se nyt pois sieltä), monien koirien väärään asentoon luutuneet jalat, Jiron surullinen katse kun kerkesin vain vähän aikaa olla sen kanssa…

Listaa voisi jatkaa loputtomasti. En oikeastaan koskaan ole välittänyt kissoista samalla lailla kuin koirista mutta eilen kun menimme niille syöttämään tuomiamme ruokia niin ulkotarhassa 2 söpöläistä kyllä sai mut kyyneliin: todella nätti graffitinharmaa vihreäsilmäinen kisu ja sitten sellainen ruskeamusta-raidallinen molemmat aina nuoria, tunkivat syliin ja kehräsivät koko ajan. Siinä itkun lomassa sain vaivoin kerrottua molemmille että huomenna siis tänään pääsevät parempaan paikkaan jossa ei todellakaan kurjuutta saatikka kipuja tunneta.

Ihmettelin eilen laivalla sitä että kun kiertelin koirien parissa niin ainoastaan muutaman kohdalla tuli paha mieli, kuten Marianne sanoit niin olen todellakin turtunut tarhan oloihin etten tunne mitään siellä (paitsi kissojen tilanteen kuultuani), toisin kuin illalla halatessani omia koiria jolloin sitten itku olikin jo aivan hysteeristä ja nytkin vedet silmissä tätä kirjoittelen. Nyt mä todellakin ymmärrän mix ootte halunnu Mira ja Katarina pitää taukoa ja ymmärrän todella hyvin teidän fiilikset!!! ”

Reissu oli kyllä kaikin puolin onnistunut jos niin voi sanoa, kerta kerralta sitä katsoo tarhaa ja koiria erilaisin silmin, osaa toimia ehkä järkevämmin… Kiitos jälleen ihanat matkakaverit reissusta, ihanaa reissata tarhalla teidän kanssa varsinkin kun on opittu tuntemaan toisiamme paremmin ja muutenkin pidetään yhteyttä ja ennen kaikkea kiitos niille ihanille ihmisille jotka tuolta koiria varaavat ja saamme olla osallisina niiden auttamisessa uuteen parempaan elämään!!

Mira ja Katarina: Kiitos kuuluu myöskin teille luottamuksesta että annatte meidän tuoda yhdistyksen kautta varattuja koiria Suomeen!!! Kiitos!!

Kirjoittajana Miia Strömberg, omalta osaltaan täydensi Marianne Villa